Miksi kävelylle tai lenkille lähtemisestä ei tule mitään, vaikka liikkumisen hyödyt olisivat hyvin tiedossa? Vähäisen liikkumisen taustalla voi olla esimerkiksi häpeän ja syyllisyyden tunteita tai ikäviä koulukokemuksia.
UKK-instituutin äskettäin julkaiseman raportin mukaan suomalaisten työikäisten liikkuminen on vähentynyt viime vuosina.
Liikkumattomuudelle voi olla käytännön syitä kuten fyysiset vaivat, mutta tiedetään myös, että tunteet vaikuttavat voimakkaasti liikkumisaktiivisuuteen.
Liikuntaa vähentäviä kielteisiä tunteita ovat Turun yliopiston tutkimuksen mukaan viha, pelko, syyllisyys ja häpeä.
– Puhuttaessa liikunnan edistämisestä tunteet ovat tärkeitä, koska tunteisiin voidaan vaikuttaa ja ne ohjaavat liikkumista, taustoittaa yliopistotutkija, dosentti Birgitta Sandberg Turun yliopistosta.
Laadullisessa tutkimuksessa haastateltavana oli 138 aikuista ja alakoulujen 5. luokilta 36 lasta. Käytössä oli lisäksi liikemittaridataa ja päiväkirja-aineistoa. Tutkimus oli osa laajaa Style-hanketta, jota rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto.
"Aina lipsuu"
Liikuntaa rajoittavat kielteiset tunteet voivat haastatteluiden perusteella kohdistua tiettyihin lajeihin, muihin ihmisiin tai liikuntaympäristöön.
Lajeista esimerkiksi murtomaahiihto herätti epämieluisia tuntemuksia. Erään vastaajan sanoin: "Selkä märkänä aina, aina lipsuu, ikinä ei luista ja sit mä kaadun alamäissä." Lisäksi kilpailulliset lajit voivat aiheuttaa ahdistusta sekä ryhmäliikunta ja kuntosalit häpeää esimerkiksi siitä, että ei hallitse askeleita tai ei osaa käyttää laitteita.
Myös muiden ihmisten seura voi herättää häpeää omasta huonosta kunnosta tai ulkonäöstä muihin verrattuna: "Mä en osaa käyttää niit laitteita. Ja mulla ei oo semmosta suuntavaistoo, että kun on joku jumppatunti, niin kun toiset menee vasemmalle, ni mä saatan olla oikeella ja vielä väärällä jalalla."
Varsinkin pienten lasten vanhemmat voivat kokea syyllisyyttä siitä, että lähtevät liikuntaharrastuksiin. Liikuntaympäristössä torjuntaa aiheuttavat ainakin liikenne, reittien huono kunto ja pimeän pelko.
Innostusta kuntoilua kohtaan voivat latistaa myös ikävät kokemukset esimerkiksi koululiikunnasta. Epämieluisia muistoja herättivät esimerkiksi murtomaahiihto, pallopelit ja Cooperin testi.
Seuraharrastus puolestaan voi lapsilla päättyä siihen, että harrastus tuntuu liian kilpailupainotteiselta ja vaativalta. Lapset voivat myös pitää itseään ikätovereitaan huonompina.
Energiaa eri lähteistä
Kielteiset tunteet liikuntaa kohtaan eivät kuitenkaan ole aina haitallisia, sillä ne voivat jopa kannustaa ihmisiä kuntoilun pariin.
Esimerkiksi pelko omasta terveydestä ja halu huolehtia ulkonäöstä tai sosiaalisista suhteista voi energisoida ihmisiä liikkumaan. Eräs haastateltava kertoi: "Tätä mun kaikkee liikkumista ajaa pelko ja velvollisuudentunne, ennen kaikkee pelko sairastumisesta ja sitä kautta sisäistetty luterilaisuus."
Myös aggression ja vihan tunteista voi olla hyötyä, jos joku esimerkiksi suhahtaa pyörällä ohi ja kilpailuvietti saa nopeuttamaan omaakin tahtia.
Haastatteluiden mukaan myös vähän liikkuvat pitivät jostain liikkumismuodosta. Sandbergin mukaan mielihyvä kuitenkin kumpuaa heillä eri asioista kuin aktiiviliikkujilla, joilla hyvää oloa tuottaa itse liikkumisen kokemus. Vähän liikkuvat sen sijaan nauttivat enemmän liikunnan mukanaan tuomista muista asioista.
Mielihyvää tuovia "oheishyötyjä" voivat olla esimerkiksi luontoon pääseminen, liikkuminen miellyttävässä ympäristössä ja seurassa tai se, että saa omaa aikaa.
– Haastatteluissa havaittiin kuitenkin selvästi, että ihmiset eivät vieläkään miellä arki- ja hyötyliikkumista oikeaksi liikunnaksi. Sen tuomat hyödyt ovat kuitenkin tutkimusten mukaan kiistattomia.
Sosiaalisesta paineesta hyötyä
Vaikka liikuntaa harrastaisi aktiivisesti, kynnys lähteä liikkeelle voi joskus nousta korkeaksi. Tamperelaisille Maria Ahmedille ja Aki Knaappilalle treenaaminen on elämäntapa, mutta välillä heitäkin houkuttaa enemmän sohva kuin lenkkipolku.
– Meillä on sellainen sopimus, että jos toinen haluaa lenkille, niin sinne pitää lähteä, vaikka itseä ei huvittaisi. Jälkeenpäin tuntuu hyvältä, Knaappila kertoo.
Ahmed puolestaan arvostaa pientä sosiaalista painetta seurakavereilta, sillä se kannustaa lähtemään yhteisiin treeneihin.
Joskus terveyssyyt ovat rajoittaneet liikuntaa. Ahmedin ykköslaji on taekwondo, jossa hän on aiemmin kilpaillut ja toimii nykyisin valmentajana. Muutama vuosi sitten sairastuminen kuitenkin katkaisi urheilemisen. Hän joutui uudelleen rakentamaan kuntoaan ja myös etsimään jälleen liikunnan iloa.
– Lapsena olin onnekas, koska minulla oli siskoja. Pelasin heidän kanssaan taistelu- ja tanssipelejä pleikkarilla. Oli palkitsevaa, kun niiden avulla oppi liikkeitä, Ahmed kertoo.
Yhtä helposti ei käynyt taekwondon aloittaminen, sillä hänen äitinsä ei hyväksynyt väkivaltaisena pitämäänsä taistelulajia. Ulkomailla asuva isä kuitenkin tuki tytärtään, ja hän sai aloittaa harjoittelun.