Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni: Kirjahyllyn ääressä paljastuu levottomuus

Kirjat jättävät vaille vastauksia, koska kirjoilla on aikansa ja paikkansa muualla kuin oudossa ajassa ja paikassa, kirjoittaa Teppo Koskinen.

Viime viikkoina lehdet, blogit ja sosiaalisen median kanavat ovat pullistelleet lukusuosituksista koronaviruskaranteenin ajaksi.

Suurin osa niistä perustuu kirjoittajiensa mieltymyksiin: tämä kirja oli hyvä, suosittelen sitä sinullekin.

Mukavaahan suosituksia on lukea, mutta niiden käyttökelpoisuus on usein niin ja näin, koska kirjalla on aina aikansa ja paikkansa.

”Valkoinen hevonen oli liikkeellä hiljaisena talviaamuna, kun lumi oli hiljalleen peittänyt kadut mutta ei ollut syvää, ja taivas oli täynnä kimmeltäviä tähtiä, paitsi idässä, missä aamu alkoi sarastaa vaaleansinisenä valomerenä.”

Näin alkaa Mark Helprinin romaani Talvinen tarina. Miten se jatkuu?

En minä tiedä.

Kiinnitin Helpriniin huomiota vuosia sitten eräässä lehtihaastattelussa. Hän kertoi harrastuksestaan, jota hän oli harjoittanut poikavuosistaan asti, nimittäin "suoran linjan kävelemisestä": jostakin pisteestä lähdetään kävelemään suoraan, siis kirjaimellisesti suoraan, oli edessä metsä, pelto, lato, talo, koira, rautatie, pihapiiri, suo tai joki.

Helprin kertoi kulkevansa jopa talojen läpi, hakevansa kitkaa ja sitkeyttä, kulkevansa niin suoraan kuin on fyysisesti mahdollista.

Vähän niin kuin surrealistit, jotka aktiivisesti edesauttoivat joutumistaan mielenkiintoisiin sattumuksiin omassa arjessaan.

Kiinnostuin tietenkin Helprinistä heti, tällainen vetoaa minuun. Tilasin divarista hänen romaaninsa.

Se on edelleen lukematta, koska se osuu kotihyllystä käteeni aina muulloin kuin talvella. Ensimmäisten rivien perusteella se on kirja, jonka aika ja paikka on talvi. Ei kevät, ei kesä, ei syksy, vaan talvi.

Aika, paikka ja lukija ovat tällaisina aikoina sijoiltaan.

Mitä ihmettä nyt voisi lukea? En halua lukea mitään, mikä herättäisi kaukokaipuuta. Kevyt olisi liian kevyttä. Klassikoiden lukeminen tekee minusta raskaan karanteenikumppanin.

Yllättävät kohtaamiset eivät tunnu tapahtuvan.

Rutto- ja piirityskirjallisuuden lukeminen nyt korostaa sitä, että kaikesta ulkopuolelta kuvatusta tulee helposti latteaa ja pintapuolista, kun on tapahtumien keskellä. Kiitos vain näitäkin suositelleille.

Kevyttä tietokirjallisuutta luetaan liikaa ja se herättää halua päteä somessa. Todellisuuspako tuntuu liian itsestään selvästi juuri siltä.

Kuljetan sormeani pitkin kirjojen selkämyksiä, luen niiden nimiä, otan jotain käteeni ja panen sen takaisin hyllyyn.

Teppo Koskinen on Sunnuntaisuomalaisen toimittaja.