Tansanian taivaan alla

Surullinen sunnuntai

Gendabi on kylä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään. Jos Gendabi olisi hotelli, sunnuntai täällä olisi hotellikuolema: jos et mene kylälle kirkkoon, parinsadan sivun jälkeen sunnuntainen pyykinpesu alkaa käydä jo vaihtelusta. Viime sunnuntai oli kuitenkin erilainen ja se oli surullinen sunnuntai. Kylämme päätyi vasten tahtoaan Tansanian kansallisiin uutisiin.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 13.2.2011 Gendabissa tapahtui jotain poikkeuksellista: keskellä pimeää yötä Hanang-vuorelta syöksyi alas valtava vesimassa repien mukaansa puita ja kiviä, raivaten kaiken tieltään. Kyläläiset kertoivat kuulleensa outoa ääntä ja nähneensä valon vuoren rinteellä ja seuraavassa hetkessä vesi törmäsi kylään. Onnekkaasti valtavan vesivyöryn reitille ei osunut kovin montaa taloa ja niistäkin useimmat ihmiset olivat ehtineet paeta äänen pelästyttäminä. Jotkut talot olivat säilyneet kutakuinkin ehjinä, sillä vesi oli vain virrannut niiden läpi – ikkunasta sisään ja toisesta ulos.

Eräästä talosta virta kuitenkin hajotti puolet seinistä ja tempaisi mukaansa sängyn, jossa nukkui perheen kaksi poikaa. Toinen pojista onnistui pimeydestä huolimatta tarraamaan läheiseen puuhun ja tuli pelastetuksi. Hänen 14-vuotias veljensä ei ollut yhtä onnekas, vaan kuoli ajautuen virran mukana koko matkan aina suolajärvelle asti. En voi edes kuvitella kuinka suurta kauhua poika on ehtinyt kokea elämänsä viimeiset henkäykset.

Vielä viime viikolla tässä oli makuuhuone, jossa nukkuivat vanhemmat ja kaksi lasta.
  
Sunnuntain suuri osa kyläläisistä etsi poikaa ja loput olivat järkytyksestä lamaantuneita. Kukaan ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, sillä tuo mystinen virta oli jo asettunut pieneksi puroksi jättäen vain todisteet jälkeensä. Kukaan ei halunnut tai pystynyt kiipeämään vuorelle katsomaan katastrofin alkulähdettä.

Syy ei ole vieläkään tarkkaan selvillä, mutta kyläläiset puhuvat valosta. En tiedä oliko kyseessä salama, mielikuvitus vai mikä, mutta joku puhuu välähdyksestä ja osa vannoo että valo kulki veden mukana. Syystä tai toisesta vuorella sijaitsevalla järvellä jokin oli kuitenkin pettänyt niin, että suuri vesimassa oli äkillisesti vapautunut ja syöskynyt rinnettä alas. Onnettomuuden alkulähteiltä on kylään kaiketi ainakin 10 kilometriä ja koko tälle matkalle vesi uursi itselleen uuden tien, tien täynnä kivenlohkareita, puunrunkoja, katkenneita oksia, paljaita juurakoita ja mutaa, siihen missä aiemmin oli peltoa ja metsää. Kylän jälkeen vesi asettui jo suunnilleen vanhoihin uomiinsa ja matkasi suolajärvelle aiheuttamatta enää suuria tuhoja kylän sillä puolen.


Ennen onnettomuutta kaikki tämä oli peltoa, nyt tilalla on kilometritolkulla kivikkoa.

Kylän vanhimmilla on oma teoriansa onnettomuudesta. He uskovat, että järvessä asuu valtava käärme ja tarina kertoo, että kun käärme jättää järven, järvi tyhjenee. Käärmeellä on kultainen muna ja sitä se kantaa edessään ja siitä tuli tuo outo valo, joka kulki veden mukana.

 
Vesi on kuljettanut mukanaan valtavia määriä valtavan suuria kiviä ja puita alas vuorelta, sen voima on ollut aivan uskomaton. Tiheämmin asutulla alueella lopputulos olisi ollut katastrofaalinen.

Pojan kohtalo suretti kaikkia, mutta kun katsoi veden voiman aikaansaannoksia, oli pakko todeta että kylällä oli ollut tosiaankin onnea veden reittivalinnan suhteen, kun enempää ihmisiä ei kuollut. Mutta jotain olennaista vesi oli tuhonnut ja ihmiselämän jälkeen se olikin ehkä korvaamattominta mitä kylällä oli: kylän toisen vesilähteen säiliön täyttymisestä huolehtinut patorakennelma säiliöineen ja putkineen oli hajonnut. Varsinaiset tankit olivat ehjiä, mutta ne eivät enää täyttynyt.


Tässä oli yhdeksän metriä syvä vedenkeruuallas ja ilmeisesti jonkinlainen pato, mutta nyt voimme vain arvailla miltä se mahtoi alkujaan näyttää.

Toinen vesilähde palvelee yhä, mutta vain osa kylästä saa vetensä sieltä eikä meidän koulumme kuulu tähän onnekkaampaan osaan. Meitä palveleva säiliö tyhjeni parissa päivässä ja niin juokseva vetemme oli loppu. Olimme hankkineet lisää sankkoja täyttäneet niitä vedellä, mutta siitä huolimatta isäntämme joutuu nyt hakemaan vettä kolmen kilometrin päästä suurilla, 60 litran kanistereilla. Onneksi polkupyörä on apuna.


Tämä kuva on niiltä ajoilta, kun meille vielä tuli juoksevaa vettä.

Padon ja keruualtaan korjaaminen voi olla täkäläisittäin iso, pitkä ja kallis urakka, mutta jos meillä on tuuria, se ei ole sitä, vaan vettä voi tulla taas päivänä minä hyvänsä. Aikanaan kanadalaisomisteinen suuri maatila jossain suolajärven takana on rakennuttanut nämä vesijärjestelmät kuljettamaan vettä itselleen ja palvelemaan samalla kylää. Nykyään norjalaisomisteinen Haydomin sairaala omistaa maatilan ja ilmeisesti vesijärjestelmänkin, joten sillä on intressi auttaa korjauksissa, vaikka se periaatteessa onkin kuulemma hallituksen tehtävä. Sairaala on tunnettu vastuullisuudestaan, hyvästä erikoissairaanhoidostaan ja siitä, että se auttaa kristillisin periaattein myös vähävaraisia, joten tämäkään tuskin on sille vastenmielistä.



Haydomin sairaalan kaivinkone ja traktori matkalla vuuorelle tutkimaan vahinkoja ja toivottavasti myös korjaamaan niitä.

Kolmen metrin syvyydessä maanpinnan alla oli jonkinlainen suuri suodatin, ja jos se on yhä paikallaan, vedenkeruu saadaan elvytettyä nopeasti. Jos vesi on kuitenkin vienyt filtterin mukanaa, joudutaan uusi tilaamaan ulkomailta ja prosessi pitkittyy määrättömäksi ajaksi. Koska vesi on uurtanut tietään niin syvään ja vienyt valtavasti maata mennessään, molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia.

Kun katsoo vastapuolen katkennetia puita ja oksia, saa jonkinlaisen käsityksen vesimassan voimasta ja korkeudesta.

Kylällä odotetaan nyt uutisia korjausaikataulusta, kannetaan vettä ja viedään lehmiä kauempana oleville juomapaikoille juomaan. Tapahtuma on aiheuttanut surua ja huolta, mutta silti ihmiset ottavat asian jotenkin hyvin praktisesti - meidän elämämme jatkuu ja asiat ratkeavat kun ratkeavat. Keskiviikkona teimme opettajien kanssa 20 km kävelyn (entiselle) padolle ymmärtääksemme paremmin mitä oli tapahtunut. Matkan pituus oli ilmoitettu minulle lähtiessämme puolta lyhyempänä, helteessä patikointi, lohkareilla taiteilu ja ylärinteeseen kapuaminen kävivät voimille enkä ollut ottanut tarpeeksi vettä mukaan. Tämän ainoan kerran Tansaniassa join lähdevettä suoraan purosta, sitä vettä jonka Hanang meille tarjosi ja joka ei nyt virrannut putkiimme vaan vapaasti kohti suolajärveä.


Kuuntelin virtaavan veden ääntä, mietin mistä kaukaa se tulee luokseni kulkeakseen ohitseni, mikä on sen tarina? Sillä hetkellä tajusin, että Hanang-vuorella on enemmän salaisuuksia kuin olin osannut kuvitella. Suuri, hiljainen ja vihreä oli yhä läsnä, ei vain sammunut tulivuori vaan edelleen osa elämää ja kuolemaa. Ehkä olin aavistanut jotain kun olin vuorta katsoessani nähnyt sillä itkevät silmät - siltä se minusta näytti. Ehkä vesi on joskus aiemminkin vuotanut suruna kylään, kun Hanang on itkenyt? Kysyin asiaa ja sain kuulla, että kyläläisten kertoman mukaan joskus 70-luvulla oli ollut vastaava onnettomuus, pienempi vain. En voi kuitenkaan tietää mikä on totuus vuoren kyynelistä, sillä Hanang ei kerro surujaan eikä salaisuuksiaan - joskus vain muistuttaa meitä ihmisiä siitä, että sillä on niitä.

Täällä hautajaiset järjestetään aina hyvin nopeasti. Poika haudattiin tiistaina. Minä en harrasta iltarukouksia, mutta sinä iltana mieleeni tulivat väkisinkin lapsuudesta tutut sanat: Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Elämä on hauras, joskus seuraavaa aamua ei ehkä olekaan?
Tansanian taivaan alla

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet