Sara Kärpänen

Äiti, yritin parhaani

Olen tullut siihen tulokseen, että en inhoa elämässä mitään niin kuin pääsykoetilanteita.

Tuomariston tuimien katseiden alla kohoaa väkisinkin hiki otsalle, posket alkavat tykyttää ja ääni katoaa ohueksi vikinäksi. Ja silti löysin itseni taas tänä keväänä samasta tilanteesta, viilaamassa ennakkotehtäviä paniikissa varttitunti ennen palauttamisaikaa ja vakuuttamassa raadille olevani juuri se oikea valinta.

Suomessa maksuton koulutus on hieno asia. Tämä aiheuttaa kuitenkin kovan kilpailutilanteen, joka kulminoituu kevään yhteishakujen pudotuspeliin.

Jos hakijoita on lähemmäs tuhat ja aloituspaikkoja 40, on sisäänottoprosentti häviävän pieni. Silti omaan paremmuuteen on vain uskottava.

Pääsykoepaineet ovat sitä kamalammat, mitä suurempi halu on päästä alalle. Silloin omat taidot ja tiedot joutuvat armottoman itsetutkiskelun alle: olenko sittenkään tarpeeksi hyvä?

Äitini on aina sanonut, että täytyy olla tyytyväinen jos on yrittänyt parhaansa. Tutussa fraasissa piilee totuus, mutta silti viisaus on useimmiten hukkunut oman itsekritiikkini alle.

Lukiosta valmistuttuani minulla oli vahva halu jatkaa opiskeluja. Kiitettävän keskiarvon oppilaana pidin asiaa itsestäänselvyytenä. Kun postiluukusta alkoi kesän lopussa kolahdella laihoja hylkäämiskirjeitä, tunsin joutuvani tyhjän päälle. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Ruoskin itseäni ja soimasin typeryyttäni. ”Turhaan”, sanoisin nyt sille täysi-ikäisyyden vastikään tavoittaneelle tytölle: välillä elämä ehkä heittää tarkoituksella eri suuntaan. Silloin tärkeintä on osata heittäytyä.

Nyt olen samassa tienristeyksessä, neljän opiskeluvuoden ja kolmen eri kaupungin jälkeen. Tilanne on tavallaan kutkuttava: vielä en tiedä muutanko syksyllä taas uuteen kaupunkiin maisteriopintojen myötä.

Lopullisia tuloksia on mahdotonta ennustaa etukäteen. Tällä hetkellä tiedän vain, että olen yrittänyt parhaani.

Sara Kärpänen

Kirjoittaja on suurpiirteinen perfektionisti.

Sara Kärpänen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet