Anna Brotkin

Voi miten noloa!

Klassinen tapaus. Kahvilassa nuori mies kertoo kaverilleen juttua siitä, kuinka hänen ääriään myöten täynnä ollut kauppakassinsa oli levinnyt liikennevaloissa keskelle suojatietä. Ihmiset tuijottivat, hiki virtasi ja autot tööttäilivät, kun mies noukki kamojaan asvaltista. Perinteinen kömmähdys, joita sattuu koko ajan.

Aloin kuitenkin miettiä miehen tapaa kertoa juttuaan. Kerrontaan kuului naurua, hekotusta ja virnistelyä. Enemmän kuin häpeää, miehen äänessä oli ylpeyttä. Ei niinkään siitä, että muovikassi oli revennyt kriittisellä hetkellä, vaan siitä, että hän saattoi kertoa näin käyneen. Siitä, että hän oli suhtautunut itseensä huumorilla.

Rennosta asenteestaan huolimatta mies toisti useaan kertaan stoorinsa aikana fraaseja kuten ”pikkasen nolotti, vähänkö noloa”. Oliko se nyt muka niin noloa?

Tapauksen jälkeen mietin noloja juttuja muutaman päivän ja tajusin, etten muista, koska olisin todella nolostunut viimeksi.

Hätkähdin. Mitä noloudelle on tapahtumassa? Onko se hävinnyt kokonaan vai olenko vain oppinut suhtautumaan itseeni vähemmän vakavasti? Nekin hävettävät hetket, jotka muistin, olivat muuttuneet hauskoiksi tarinoiksi: sellaisiksi, joita jaetaan kavereiden kesken naurun saattelemana.

Mieleen tuli esimerkiksi se, kun ripsientaivuttimella repäisin itseltäni kaikki ripset vahingossa irti (kyllä: takaisin kasvatus kesti kuukausia), lähetin tekstiviestin väärään numeroon henkilölle, jonka tekemisiä viestissä ruodin, tai kun tili olikin nollilla, kun yritin maksaa ruokakaupassa oliiveja.

Jos nämä jutut olisivat oikeasti noloja, en jakaisi niitä julkisesti.

Mitä enemmän mietin, sitä sekavammaksi koko nolousskene muodostui. Mikä edes on enää noloa, jos kerromme kaikki jutut kavereille? Kertoisimmeko juttuja eteenpäin, jos ne olisivat meistä oikeasti noloja?

Tulin lopulta siihen tulokseen, että on olemassa kahdenlaista noloutta. Sellaista, jolla haluaa ylpeillä, ja sellaista, jonka haluaa kaikessa yksinkertaisuudessaan unohtaa. Siksi minäkään en muistanut niitä oikeasti noloja juttuja, koska en ollut puhunut niistä kenellekään. Olin pyyhkinyt ne muististani, niin noloja ne olivat.

Sen sijaan ne jutut, joita olin kertonut noloina, eivät sitä tosiasiassa olleetkaan. Ne olivat vain hassuja sattumuksia, jotka olin verhonnut häpeän valeasuun. Niitä kertomalla itseironiapisteemme nousevat, ja opimme nauramaan itsellemme. Kunhan vaan ei mennä liian ison hävetyksen puolelle.

Olinpas pöhkö kun tämänkin tajusin vasta nyt!

Anna Brotkin

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet