Miina HakalaKirjoittaja on Aamupostin toimittaja.

Kolumni: Sukrin tarina muistutti, kuinka etu-oikeutettu olenkaan

Harmittaa, kun joka päivä sataa lunta. Ketuttaa, kun avopuoliso ei laita likaisia astioita suoraan tiskikoneeseen. Ottaa päähän, kun auto reistailee ja korjaamiseen menee paljon rahaa. Kiukuttaa, kun en ehdi nukkua tarpeeksi ja sitten töissäkin on kiire.

Siinä muutama arkinen asia, jotka ovat aiheuttaneet minulle harmia kuluvan talven aikana. Eivät isoja asioita, mutta sellaisia, joiden päivittelyyn käytän paljon aikaa.

Helmikuisena lumisateisena aamuna minut pysäytti ystäväni kirjoittama artikkeli. Ystävistäni työskentelee Nepalissa Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana. Hänen kirjoittamansa nepalilaisen naisen tarina laittoi omat murheet todenteolla mittasuhteisiin.

Naisen nimi on Sukri. Hän kuuluu yhteen Nepalin syrjityimmistä ryhmistä, alakastisiin daliteihin. Lisäksi Sukri on sairastanut lepraa 20 vuotta. Sukria syrjitään maassaan siis sukupuolensa, kastinsa ja vammansa takia.

Sukri asuu yhden huoneen savimajassa, jonka reikäisistä seinistä päivä paistaa läpi. Hän herää kolmelta aamuyöllä keräämään polttopuita pysyäkseen lämpimänä ja saadakseen ruokaa. Tätä vaikeuttaa se, että sairautensa takia naisella on sormista jäljellä vain tyngät. Sukri haki aikanaan hoitoa lepraan, muttei sitä köyhänä saanut. Kyläyhteisö eristi naisen omaan taloonsa seitsemäksi vuodeksi sairautensa takia.

Sukri ei ole koskaan käynyt koulussa. Hänen miehensä on kuollut tuberkuloosiin ja kaksi aikuista lasta muuttaneet pois. Hän elättää nykyisin itsensä tekemällä ruokaa kylän muissa taloissa. Siitä huolimatta, että lusikkaa hän pystyy pitelemään enää vain vasemmalla kädellä.

Ystäväni oli kysynyt Sukrilta, mistä tämä unelmoi. Oli kaksi asiaa. Se, että poika ja tytär pitäisivät hänestä tulevaisuudessa huolta. Toinen oli se, että reikäinen seinä korjattaisiin, jotta käärmeet eivät pääsisi sisälle.

Artikkeli oli hyvä muistutus siitä, miten etuoikeutettu minä olen. Miten etuoikeutettuja me kaikki Suomeen syntyvät olemme. Ja kuinka pieniä murheemme monesti ovatkaan.

En halua vähätellä yhteiskuntamme ongelmia. Niitä on, ja moniin asioihin pitäisi saada muutosta. Mutta ehkä kun seuraavan kerran väsyneenä kahlaan sohjossa, ajattelenkin kiukun sijaan, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Miina Hakala

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet