Aamupostin urheilulta

Veljesten finaaliporu

Olin täyttänyt juuri 13 vuotta, kun lähdin kaksi vuotta nuoremman veljeni kanssa kesälomamatkalle isovanhempien luo Klaukkalaan. Lähdimme ilman isää ja äitiä, jotka jäivät 334 kilometrin päähän. Kauemmas kuin koskaan ennen.

Muistan, että ajatus välimatkasta hirvitti. Ikävän vuoksi ensimmäisenä yönä saattoi jopa vähän itkettää. Isovanhempien lohtu kuitenkin siirsi surua eteenpäin. Isoimmat kyyneleet oli säästetty vasta seuraavalle illalle.

Minun ja veljeni silloinen suursuosikki Brasilia oli edennyt jalkapallon MM-kisojen kilpailujen finaaliin, jossa se kohtasi isäntämaa Ranskan. Molemmat joukkueet olivat edenneet loppuotteluun ansaitusti, muttei vaikeuksitta. Brasilia hävisi alkulohkossa Norjalle ja voitti välierässä Hollannin vasta rangaistuspotkukilpailussa. Ranska selvitti tiensä alkulohkosta jatkoon helposti, mutta ajautui puolivälierissä Italiaa vastaan myös rankuille. Mestaruuskamppailusta oli odotettavissa hurja taistelu.

Isoisä, meille paappa, naureskeli pihatöittensä lomassa, kun kävimme illan finaalia läpi jalkapalloa potkien. Ottelu isovanhempien pihanurmella päättyi rankkareilla brassien voitonjuhliin. Paappa härnäsi, että illalla käy toisin. Emme olleet kuulevinamme.

Oli aika. Istuin veljeni kanssa lattialla koko pelin. Sohva oli liian kaukana televisiosta, jotta loppuottelusta olisi pystynyt saamaan kaiken irti. Taas jännitti, mutta ei samalla tavalla kuin edellisenä iltana.

Loppuottelu oli Ranskan näytöstä. Usko Brasilian nousuun päättyi viimeistään Emmanuel Petitin 3–0-osumaan.

Molemmilta pääsi itku. Eikä se johtunut enää ikävästä.

Tänä päivänä, lähes 20 vuotta myöhemmin, toivon Ranskan voittavan EM-kultaa. Ja vaikka ei voittaisikaan, en ajatellut päästää itkua.

Tai mistäpä sitä tietää. Jalkapallo nostattaa tunteita edelleen.

Toni Vähämaa, Aamupostin urheilutoimittaja.

Aamupostin urheilulta

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet