Viikko

”Miksi ette elä niin kuin muut?”

Radanrakentajien elämä oli rankkaa – mutta yhteisöllistä ja turvallista.

Parakkikylä radanrakennusalueella. Valokuva on Suomen Rautatiemuseon arkistoista.

Suomen Rautatiemuseon arkisto.

Riihimäkeläisen kirjailija Anna Tiitan lapsuus ei ollut helppo. Siitä huolimatta hän muistelee aikaa lämmöllä. Tiitta on kolmannen polven radanrakentaja.

– Radan rakentaminen kulki usein suvussa. Isäni isä, äitini isä, isäni sekä isäni ja äitini veljet olivat kaikki radanrakentajia.

Työ oli raskasta ja työpaikan perässä siirryttiin paikasta toiseen. Tiitan lapsuutta sanelikin jatkuva muuttaminen.

Aina kun ehti koulussa saada kavereita, oli heidät jätettävä ja aloitettava alusta. Ystävystymistä ei helpottanut ihmisten suhtautuminen radanrakentajiin.

– Ei siihen aikaan ollut totuttu, että ihmiset muuttivat työn perässä. Ihmiset pysyivät paikoillaan omilla kotiseuduillaan.

Tiitta muistelee, kuinka eräs hänen opettajistaan totesi että, miksi te ette elä niin kuin muut ja pysy paikoillanne. Radanrakentajia pidettiin toisen luokan kansalaisina, kiertolaisina ja epämääräisenä hulttiosakkina.

Vuosisadan vaihteessa rautateiden rakentajia ei suostuttu edes hautamaan kylien hautausmaille. Tästä on muistona muun muassa Hyvinkään ja Oitin rautatieläisten hautausmaat.

Tiitan mukaan syynä nuivaan suhtautumiseen oli radanrakennuksen alkuvuodet, jolloin työhön palkattiin hätäapuväkeä eri puolilta Suomea. Tämä aiheutti lieveilmiöitä, mutta melko pian radanrakentajista muodostui osaava ja ammattitaitoinen työläisryhmä.

– Olisi ollut mahdotonta palkata jokaisesta kylästä uutta väkeä rataosuuksia rakentamaan. Oli helpompi siirtää ammattitaitoista väkeä paikasta toiseen.

Radanrakentajat asuivat perheineen työmaan läheisyydessä. Syntyi vahva yhteisö, joka piti toinen toistensa puolta. Tätä yhteisöä Tiitta muistelee lämmöllä.

Ennen parakkikylän rakentumista jouduttiin asumaan pihamökeissä tai vuokrahuoneissa, jotka eivät olleet maaseudulla hääppöisiä.

– Muistan kerrankin, kuinka äitini jynssäsi asunnon lattiasta kattoon ja hyvä ettei ulkoakin. Syöpäläisten karkottamiseksi nurkkiin siroteltiin DDT:tä. Silmiä kirveli myrkytyksen jälkeen monta viikkoa. Ei siihen aikaan tiedetty muusta.

Kun parakkikylä saatiin pystyyn, oli tilanne parempi.

Parakit olivat yksinkertaisia mutta mukavia. Ne maalattiin ja tapetoitiin. Pihamaalle saatettiin tehdä kukkapenkkejä.

Helpotusta elämään toi myös raha.

Rikkaaksi ei työllä päässyt, mutta verrattuna maaseudun köyhyyteen, oli radanrakentajien tilanne parempi kuin monella muulla.

– Oman hyvän aseman tajusi, kun näki kuluneissa ja likaisissa vaatteissa kulkevia lapsia. Syöpäläisiä, aliravitsemusta ja sairauksia oli paljon. Toki meilläkin vaatteet kulkivat lapselta toiselle, mutta on eri asia siirtää vaatetta muutamalta lapselta toiselle kuin läpi kymmenlapsisen katraan.

Tiitta kertookin jo lapsena oppineensa, kuinka paljon turvaa isän pysyvä työpaikka ja säännöllinen palkka toivat. Tosin vaikutuksensa oli myös kiusaamisella ja jatkuvalla muuttamisella.

– Sitä oppi jo hyvin nuorena tajuamaan, että asiat muuttuvat. Suhtaudun edelleen muutoksiin rennosti, enkä kiinny paikkoihin tai rakennuksiin. Ihmisen koti on korvien välissä, ihmisten luona.

Anna Tiitta Hyvinkään kirjastossa

Kirjailija Anna Tiitta kertoo radanrakentajista ja heidän lastensa elämästä 1950- ja -60-luvun Suomessa sekä kesällä julkaisemastaan romaanistaan ”Älä jätä minua” Hyvinkään kirjastossa torstaina 6.9. klo 18.

Romaani on fiktiivinen, mutta perustuu osin omiin kokemuksiin. Romaanille on tulossa myös jatko-osa.

Tiitan edellinen kirja, novellikokoelma palkittiin 2015 Möllärimestari-kilpailun novellisarjan voittajana.

www.annatiitta.com

Lisää aiheesta

Ylös ja alas – ja taas mennään! Resiinassa ei ole virta-avainta, mutta Rautatiemuseopäivänä se liikkuu silti9.8.2018 12.33

Etusivulla nyt

Uusimmat: Viikko

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat