Paikalliset

Vantaanjoen taimenilla on käsintehdyt kotipesät – harvinainen laji on edelleen uhanalaisuusasteikon alimmassa päässä

Virtavesikunnostaja Jukka Jääskeläinen lisää soraa rakenteilla olevaan kutupaikkaan.

Petri Lyy

AAMUPOSTI | Taimenen kutupaikat Vantaanjoella ja sen sivuhaaroilla syntyvät käytännössä käsityönä kivistä ja sorasta.

Parhaat kutupaikat eivät yleensä ole autotien varressa. Rakennusmateriaalit kuljetetaan rekalla, kauhakuormaajalla, traktorilla, mönkijällä tai moottorikelkalla mahdollisimman lähelle kunnostuspaikkaa talvella, kun maaperä on jäässä ja kestää raskastakin rahtia.

Rakentaminen alkaa keväällä. Sora kutusoraikkoa ja kivet poikaskivikkoa varten siirretään loppumetrit kottikärryillä ja sangoilla. Jos rantatörmät ovat jyrkät, kiviainekset vinssataan alas uomaan köysiradalla.

Loputtoman urakan on ottanut hoitaakseen Virtavesien hoitoyhdistys Virho.

Aamuposti seurasi kutupaikan rakentamista Nurmijärvellä. Virhon Vantaanjoki-vastaava Kari Stenholm toivoo, ettei tarkkaa paikkaa kerrota.

– Suurin osa kalastajista on valistuneita, mutta jotkut voivat käyttää tietoa väärin.

Kalastuksenvalvonta on Stenholmin mukaan perinteisesti ollut huonoa ja riittämätöntä Vantaanjoen lähes kaikilla alueilla. Valvonta on parina viime vuotena parantunut, mutta on hänen mielestään edelleen riittämätöntä.

Vantaanjoen yläjuoksun kaikki taimenet ovat peräisin luonnonkudusta, ja ne ovat rauhoitettuja. Kalanviljelylaitoksessa kasvatetun, istutetun taimenen tunnistaa leikatusta rasvaevästä.

Lohikaloihin lukeutuvaa taimenta pidetään Stenholmin mukaan nyt yhtenä ja samana kalalajina; aiemmin tehtiin ero puro-, järvi- ja meritaimenen välille.

Laji on sama, mutta syistä joita ei varmuudella tiedetä, osa kaloista jää kotipuroonsa, osa vaeltaa järvelle ja osa merelle.

Vaellukselle taimenen ajavat toisaalta perimä ja toisaalta olosuhteet. Sukukypsänä se palaa kotipuroonsa lisääntymään.

Luonnonkudusta peräisin oleva, merelle vaeltava taimen on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi. Seuraava pykälä alaspäin olisi se, ettei laji enää esiinny luonnossa.

Luontaisia kutupaikkoja Vantaanjoessa ei Stenholmin mukaan ole. Ihminen on muokannut uomaa vuosikymmenien saatossa, ja yleensä taimenen kannalta huonompaan suuntaan aina viime aikoihin asti.

Vantaanjokea on kunnostettu 1990-luvulta lähtien purkamalla vanhojen voimalaitosten patoja tai rakentamalla kalateitä niiden ohi ja ennallistamalla koskia. Tätä työtä teki silloinen Uudenmaan ympäristökeskus 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Pelkkä kutupaikan rakentaminen ei riitä, vaan sitä on tarvittaessa myös kunnostettava ja huollettava.

Myös Virho aloitti Vantaanjoen kunnostamisen 1990-luvulla. Yhdistys on rakentanut pääasiassa taimenen ja lohen kutusoraikkoja ja poikaskivikoita, mutta myös yhden laskeutusaltaan ja ollut mukana yhden kalatien rakentamisessa.

– Pelkkä kutupaikan rakentaminen ei riitä, vaan sitä on tarvittaessa myös kunnostettava ja huollettava, hän huomauttaa.

Virhon työporukat rakentavat uusia kutupaikkoja ja huoltavat vanhoja vuosittain huhtikuusta syyskuun loppuun.

 – Kutusoraikko voi kerätä vedestä lietettä, eikä se silloin enää toimi. Tarvittaessa sora on käännettävä lapiolla hieman samaan tapaan kuin multa kasvimaalla, Stenholm kuvailee.

Toisinaan soraa on myös lisättävä, sillä osa siitä huuhtoutuu alemmas virtaan.

Isoihin uomiin ja isoille kaloille kutusoraikot rakennetaan raekooltaan 30–100 millimetrin sorasta, pieniin uomiin ja pienille kaloille 16–30 millimetrin sorasta.

Kutusoraikkojen alapuolelle rakennetaan poikasten suojaksi kivikoita nyrkin ja pään kokoisista ja niitäkin isommista kivistä.

Kututapahtumassa sora saa kyytiä: Naaras kaivaa soraikkoon kuoppaa, johon laskee mätimunansa. Koiras laskee maitia samaan kuoppaan. Syvennys peittyy, kun naaras jatkaa kaivuuta ylävirtaan.

Lapion sijasta työkaluna on kalan keho, jolla se kaivaa kyljellään uiden ja pyrstöllään vatkaten. Puuhasta voi syntyä useiden metrien mittainen sorakohouma eli kutukumpu. Tämä tapahtuu lokakuussa ja marraskuun alussa.

Hedelmöittyneet mätimunat talvehtivat soran sisällä. Touko-kesäkuun vaihteessa munista kuoriutuu poikasia.

Poikasista suuri osa lähtee parin vuoden ikäisenä reissulle kohti merta, jossa on tarjolla enemmän ravintoa kuin kotipurossa.

Sukukypsä aikuinen ottaa suunnan jälleen kohti kotipuroa. Merellä käynyt taimen on siihen mennessä ehtinyt kasvaa hyvällä ravinnolla 60–80-senttiseksi, jolloin elopainoa voi olla seitsemisen kiloa.

Paikalliset asukkaat pääsevät toisinaan kastelemaan jalkansa ja kätensä hoitoyhdistyksen järjestämissä talkoissa.

– Päivässä ei välttämättä saada paljon aikaan, mutta asukkaat saadaan tällä tavalla tietoisiksi toiminnasta ja Vantaanjoen tilasta, Stenholm mainitsee

Virhon virtavesikunnostajat ovat palkattua työvoimaa. Heitä on kymmenkunta. Yhdistys hoitaa myös Karjaanjoen vesistöä ja muita Suomenlahden jokia ja puroja, mutta toimintaa on myös muualla Suomessa.

Hoitotyön rahoitus tuli pitkään työvoimahallinnolta, kalastuskorttimaksuista ja vapaaehtoisista avustuksista sekä satunnaista palkinnoista. 2016 yhdistys joutui turvautumaan näiden ohella EU:n Leader-rahoitukseen.

– Ainoastaan virtavesikunnostajat, Leader-hankevastaava ja tilitoimisto ovat palkattuja, muuten yhdistys toimii vapaaehtoisvoimin, Stenholm kertoo.

Kutupaikan rakentaminen vaatii luvan maan- ja vedenomistajalta. Lisäksi jokaiselle tilapäiselle sorakasalle on haettava maanomistajan lupa, samoin soran kantamiselle koskeen yksityisen rannan kautta. Usein lupia tarvitaan myös muilta tahoilta.

Tämän paperityön kuten myös vuotuiset rahoitushakemukset hoitavat yhdistyksen aktiivit ja Leader-hankevastaava.

– Virho kunnostaa suunnitelmallisesti Vantaanjoen vesistöä sen kunnostuskelpoisilla alueilla samaan aikaan kun suojelu- ja tiedotustyöllä suojellaan jo kunnostettuja alueita sekä pienennetään ongelmien vaivaamia alueita kunnostuskelpoisiksi, Stenholm summaa Vantaanjoen elvyttämisen perusajatuksen.

Vantaanjoki on jo elvytetty Suomenlahden parhaaksi taimenjoeksi, mutta isoja ongelmiakin on edelleen jäljellä.

Poikaskivikkoja ja kutusoraikkoja yhdistys on tänä kesänä toteuttanut Lopella, Vihdissä, Tuusulassa ja Nurmijärvellä.

Nurmijärven jälkeen kunnostukset jatkuvat Hyvinkäällä, Riihimäellä ja Hausjärvellä.

Vantaanjoen sivu-uomia ovat Keravanjoki, Luhtajoki, Palojoki, Lepsämänjoki, Ohkolanjoki, Tuusulanjoki, Kytäjoki ja Paalijoki.

Stenholm laskee, että 1990 perustettu Virho on luonut 10 hehtaaria taimenen poikastuotantoaluetta Vantaanjoen vesistöön.

Poikastiheydet Virhon rakentamilla lisääntymisalueilla ovat Suomen parhaita

– Vantaanjoki on jo elvytetty Suomenlahden parhaaksi taimenjoeksi, mutta isoja ongelmiakin on edelleen jäljellä, Stenholm toteaa.

Vantaanjoella toimii Virhon lisäksi myös Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys.

Se on jokivarren kuntien ja teollisuusyritysten 1963 perustama yhdistys.

Suojeluyhdistyksen asialistalla ovat jätevedenpuhdistamoiden tarkkailu ja käytön neuvonta sekä vesistön yleisen tilan ja hajakuormituksen vaikutusten seuranta.

Vantaanjoki on pääkaupunkiseudun tärkeä varavesijärjestelmänä, se toimii raakavesilähteenä silloin kun Päijänne-tunneli ei ole käytössä.

Alkulähde Rutikan lammessa Hausjärvellä

Vantaanjoen vesistön ylin näkyvä vesipinta on Erkylänjärven yläpuolella olevalla Rutikka-nimisellä lammella Hausjärvellä 130 metrin korkeudessa merenpinnasta.

Vantaanjoen pääuoman pituus toista latvahaaraa pitkin mitattuna on noin 100 kilometriä ulottuen Hausjärven Erkylänjärvestä Helsingin Vanhankaupunginkoskelle.

Vantaanjoen pääuoman yläpään toinen latvahaara Selänoja ulottuu merestä yli 100 kilometrin päähän.

Vantaanjoen kaikkien sivujokien ja -purojen yhteenlaskettu pituus on yli 300 kilometriä.

Vantaanjoen vesistön valuma-alue ulottuu 14 kunnan alueelle: Hausjärvi, Riihimäki, Hyvinkää, Nurmijärvi, Tuusula, Järvenpää, Kerava, Vantaa, Helsinki, Loppi, Vihti, Espoo, Mäntsälä ja Sipoo.

Virtavesien hoitoyhdistys arvioi Vantaanjoen potentiaalisimmaksi meritaimenjoeksi, jossa nopeimmin ja tehokkaimmin voidaan auttaa Suomenlahden uhanalaisia meritaimenia.

Vantaanjoen vesistön yli 200 kilometriä pitkä meriyhteydessä oleva nousuesteetön uomapituus on pisin kaikki Suomenlahden joet huomioiden.

17 kilometriin Suomenlahdesta ulottunut meritaimenen kutualue on 20 vuoden kunnostus- ja suojelutöillä laajentunut 95 kilometriin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Lisää aiheesta

Vantaanjoesta poistettiin luvattomia patoja – häiritsivät kalojen liikkumista2.7.2018 18.15
Arolamminkosken happitilanne palautunut normaaliksi jätevesivuodon jälkeen26.7.2018 11.05
Arolamminkoskella lilluu kuolleita kaloja – Riihimäen Vesi päästi jätevettä koskelle perjantaina, mutta kieltää tapauksien liittyvän toisiinsa21.7.2018 18.40

Etusivulla nyt

Uusimmat: Paikalliset

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat