Viihde

Leffa-arvio: Valomerkin aika

ELOKUVA Cannes-palkittu BPM on vaikuttava kuvaus taistelusta aidsia vastaan.

BPM perustuu Robin Campillon ja hänen käsikirjoittajatoverinsa Philippe Mangeot’n omiin nuoruudenkokemuksiin ACT UP -liikkeen ranskalaissiiven parissa.

Celine Nieszawer

Kun nuoret aktivistit valtaavat lääkefirman Robin Campillon elokuvassa BPM – 120 Beats per Minute, heitä pyydetään keskustelemaan asioista rauhassa. ”Meillä ei ole aikaa keskustella!” aktivisti Sean (Nahuel Perez Biscayart) huutaa. Kuolema tekee tuloaan. On meneillään hätätila, joka vaatii toimintaa.

Campillon ohjaama BPM on intensiivinen draama aids-aktivisteista 1980-luvun lopun Pariisissa. Cannesissa Grand Prix -pystillä palkittu elokuva perustuu Campillon ja hänen käsikirjoittajatoverinsa Philippe Mangeot’n omiin nuoruudenkokemuksiin ACT UP -liikkeen ranskalaissiiven parissa.

Aids-epidemian räjähdettyä käsiin liike peräänkuulutti Ranskan valtiolta ja lääketeollisuudelta läpinäkyvyyttä ja tehokkuutta sairauden julkisessa käsittelyssä ja kukistamisessa. Lähes kaikki Campillon elokuvan sankarit ovat hiv-positiivisia.

Tarina on traaginen, mutta onneksi Campillo on tyylitajuisesti karsinut pois patetian ja ylimääräisen säälin.

Elokuvan kaunistelematon asenne sairautta ja kuolemaa kohtaan tiivistyy kohtaukseen, jossa Sean katselee Pariisin läpi kiitävän metron ikkunasta aamuöistä Seineä ja pitää ystävilleen liikuttuneen puheen siitä, miten kuoleman läheisyys on saanut hänet tajuamaan elämän syvemmin. Sitten kaikki, myös Sean, purskahtavat nauruun: kliseiseltä kuulostaa.

Kolme pitkää elokuvaa ohjannut, 55-vuotias Campillo ei ole ohjaajana visionääri, mutta hänen dokumentaarinen tyylinsä tavoittaa elämän kiihkeän sykkeen, tunteen taistelusta aikaa vastaan.

Kaksi tuntia ja 20 minuuttia kestävän elokuvan ensimmäinen puolisko keskittyy ensisijaisesti aktivismiin, siihen, miten joukko sairautensa eristämiä, yhteiskunnan ulkopuolelle sysättyjä nuoria miehiä (ja muutama nainen) yrittävät joukkovoimalla saada muutosta aikaan.

Seanin, Nathanin (Arnaud Valois), Thibault’n (Antoine Reinartz) ja Sophien (Adele Haenel) luotsaama ryhmä hälventää tautiin liittyvää häpeäleimaa muun muassa valtaamalla kouluja, kertomalla hivistä ja jakamalla kondomeja.

Ranskalaisen protestiperinteen sivistyneessä mutta ärhäkässä hengessä ryhmä ei kannata väkivaltaa mutta aineellista sabotaasia kylläkin. Tekoverellä täytettyjen vesipallojen viskeleminen konttorien ikkunoihin ja seiniin kasvaa metaforaksi, kun tekoveri muuttuu Seanin painajaisissa oikeaksi vereksi ja värjää koko Seinen.

Lopulta kyse ei ole vain aidsista vaan vielä suuremman tabuaiheen, kuoleman, tuomisesta päivänvaloon. He haluavat murtaa julkisivun ikävien tosiasioiden edestä.

Campillon hienovaraisuus on sitä, ettei elokuva sorru yksisilmäiseen vallankumousromantiikkaan eikä siinä jaella moraalisia tuomioita sen mukaan, kenen joukoissa kukin seisoo.

Campillon sankarit toimivat omasta ajastaan käsin, avuttomina ja tietämättöminä siitä, mitä tuleman pitää. Vielä tuolloin ei ollut tietoakaan lääkkeistä, joiden avulla tätä nykyä hiv-positiiviset voivat – tosin vain länsimaisissa hyvinvointivaltioissa – elää pitkän ja onnellisen elämän.

Ryhmädynamiikan parista Campillo syventää koskettavasti yksilötarinoihin ja siihen, mikä merkitys vertaistuella on sairauden ja kuoleman kohtaamisessa. Nathanin ja Seanin rakkaustarina on kiihkeä ja surullinen: tulevaisuutta ei ole, on vain ohisyöksyvä nykyhetki ja muistot viattomasta menneisyydestä, nuoruudesta, joka päättyi liian lyhyeen.

Jarno Lindemark

****

BPM – 120 Beats per Minute

Ohjaus: Robin Campillo.

Käsikirjoitus: Robin Campillo, Philippe Mangeot.

Näyttelijät: Nahuel Pérez Biscayart, Arnaud Valois, Adèle Haenel, Antoine Reinartz.

Tyylilaji: Draama.

K16.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Etusivulla nyt

Uusimmat: Viihde

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat