Sara Kärpänen

Itkupilli

Ensin tulevat kylmät väreet. Sisältä sykkivä tunne vilistää sormenpäihin ja aivojen etulohkoon saakka.

Rinta-alassa puristaa, muodoton möhkäle hiertää kurkkua. Tunneaallon sinetöi silmäkulmissa polttavat kyyneleet. Itku ei ole enää kaukana.

Olen armoton itkupilli ja herkistelijä. Viime viikkoina edellä kuvatun tilanteen ovat aiheuttaneet Idols-kilpailun tv-karsinnat (kyllä, myös Lassi Valtosen kohdalla), hurmoshenkinen teatteriesitys, lehtiuutinen ja hyvä luennoitsija.

Itkua kaipaa välillä, vaikka itsellä kaikki olisikin hyvin. Tai ehkä juuri siksi.

Katharsiksen käsite ja tragediasta nauttiminen ovat tuttuja jo Aristoteleen opeista. Eläytyminen auttaa unohtamaan hetkeksi omat arkihuolet ja puhdistaa mukavasti mieltä.

Pienenä lempielokuvani oli maailmanlopusta kertova Armageddon, joka sai vetistelemään päiväkausiksi - maapallon pelastumisesta huolimatta. Luulen, että nautin elokuvan juonta enemmän sen herättämästä voimakkaasta tunteesta, joka ravisutti esipuberteettista mieltäni niin suuresti.

Joskus itku yllättää epäsopivissa tilanteissa. Kun on erotuskissaan vollottanut viisituntisen lentomatkan ajan, alkaa vierustoverillakin olla tukalaa.

Olen usein joutunut piiloutumaan tunnemyrskyä julkisiin saniteettitiloihin. Herkkyyden osoittaminen kun ei ole kovaa huutoa individualismia ja tehokkuutta korostavassa ympäristössä.

Harvemmin herkistyminen kohdallani tarkoittaa sitä, että olisin erityisen surullinen. Useimmiten tunnetila syntyy samaistumiskokemuksesta, yllättävyydestä tai hienosta hetkestä.

Eräs rock-konsertti on jäänyt erityisen hyvin mieleen. Koko sali kuunteli lumoutuneena ja hiirenhiljaa esiintyjää. Pyyhin vaivihkaa kulmiani ja huomasin, että samaa tekivät vieressä istuvat miehenköriläät. Hetki tuntui intiimiltä ja arvokkaalta.

Toiset väittävät etteivät itke ikinä. Sillä hetkellä kun läheinen ihminen uskaltaa itkeä edessäsi, ilosta tai surusta, tiedät että olet hänelle todella tärkeä.

Sara Kärpänen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet