Anna Brotkin

Halinallejournalismi

Pääsin viime kuussa kurkistamaan Euroopan parlamenttiin Strasbourgissa. Kahvihuoneessa ajauduin juttusille parlamentissa työskentelevän ranskalaisen harjoittelijan kanssa.

Kuullessaan että olin paikalla lehtijuttua varten, mies otti askeleen taaksepäin. Hänellä oli sanansa sanottavana eurooppalaisesta journalismista.

Mies syytti toimittajia poliittisesta unelmoinnista ja sanoi, että erityisesti toimittajat, jotka eivät ole politiikan toimittajia, sortuvat tyhjänpäiväisissä kolumneissaan maalaamaan kuvan utopistisesta maailmasta, jossa kaikkiin ongelmiin on helppo ratkaisu.

Arvovärittyneissä jutuissa poliitikot näytetään tyhjiä lupaavina lurjuksina, jotka eivät näe ongelmien ydintä (ja jotka korkeintaan kaivavat napaa ja rellestävät verorahoilla).

Ytimeen sen sijaan näkevät halinallejournalistit, jotka ovat omasta mielestään joka alan eksperttejä.

Ymmärsin heti mistä mies puhui, sillä kuulun tuohon haaveilevaan kategoriaan.

Paasaan monesti siitä, miksi asiat tehdään huonosti kun ne voisi tehdä hyvin, ja esitän miten tämän kaiken vääryyden voisi helposti korjata.

Olen muun muassa kirjoittanut, että vanhustenhuollon määrärahoja tulisi kasvattaa, syntymäkaupunkini puinen mäkihyppytorni kunnostaa, suomalaisen ravintolaruoan arvonlisäveroa laskea ja eläkeiän nostoaikeet pysäyttää.

Näiden ongelmien ratkaisuksi olen esittänyt niinkin konkreettisia ehdotuksia kuin ”tekemällä saa aikaan” ja ”ongelma on asenteissa”.

Lisäksi muistan kirjoittaneeni kolumnin siitä, kuinka ympäripyöreät latteudet tulisi kieltää lailla.

Alkoi kummasti kuumottaa poskia.

Tottahan se tietysti on. Kirjoittajat ruokkivat jatkuvasti naiiveja unelmia paremmasta maailmasta.

Paperilla kaiken saa näyttämään helpolta ja näppäimistön takaa on helppo huudella: ydinkriisit poistetaan puhumalla ja kolmannen maailman nälänhätä ratkaistaan lakkauttamalla Euroviisut, Oscar-gaala ja yleisurheilun MM-kisat, ja laittamalla säästyneet rahat riisiin ja juomaveteen (tämä oli oma ehdotukseni kun näin viisuehdokkaita televisiosta, ja olen itse asiassa edelleen ehdotuksen kannalla).

Myötäilin hetken miehen puheille, mutta jossain vaiheessa halinalle sisälläni heräsi jälleen henkiin.

Väitin, että jonkun on oltava naiivi, jotta tässä maailmassa jaksaa elää. Sanoin, että jonkun täytyy kirjoittaa auki se, mihin niin moni haluaa uskoa, mutta ei usko: paha voi muuttua hyväksi.

Olkoonkin, että esitetyillä ratkaisuehdotuksilla ei ole useinkaan minkäänlaista todellisuuspohjaa. Sanoin että hatara toivo on parempi kuin epätoivo.

Ihmisillä on oikeus haaveilla, kuvitella tietävänsä paremmin ja ymmärtävänsä miten hommat pitäisi hoitaa. Puunhalailukolumnit ovat omiaan tukemaan tämänkaltaista unelmointia, ja siksi niiden paikka on oikeutettu.

Mies mietti hetken ja ilmoitti edelleen olevansa vahvasti eri mieltä kanssani. Hymyilin ja sanoin, että niinhän sen kuuluukin olla.

Kyllä minuakin ärsyttäisi jos kaikki olisivat yhtä avoimen hyväuskoisia kuin minä. Maailma sitä paitsi tarvitsee yrmyjä, joille sinisilmäiset halinallet voivat vilkutella.

Kirjoittaja jatkanee sinisilmäisiä kirjoituksiaan loppuun asti.

Anna Brotkin

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet