Omaisuuden säilyttämisestä on tullut entistä vaikeampaa. J.K.Paasikivi sanoi KOP:n pääjohtajana toimiessaan, että rahat säilyvät parhaiten sijoittamalla ne kivitaloon Helsingin keskustassa. 1990-luvun lama osoitti, että kivitalojenkin arvot voivat romahtaa. 2000-luvun opetuksena on, etteivät valtioiden joukkovelkakirjat ole riskittömiä. Kreikan lainapapereista alkanut romahdus on levinnyt jo Belgiaan ja Ranskaan. Kriisin keskellä tavallisen säästäjän parhaaksi turvaksi on noussut verovaroin taattu talletussuoja. Eli säästäjä saa rahansa takaisin, vaikka pankki kaatuisi. Siitä huolimatta säästäjän pitää olla tarkkana, mihin pankkiin rahansa laittaa, sillä pankin kaatuminen merkitsee aina ylimääräisiä ongelmia etenkin lainanottajille.
Säästäjän pankkiin tekemä talletus merkitsee, että pankki on ottanut velkaa tallettajalta ja pankki maksaa velastaan korkoa tallettajalle. Kun pankki ajautuu vaikeuksiin, pankki ei pysty maksamaan talletusvelkaansa. Ongelman välttämiseksi Euroopan unionin alueen pankit kuuluvat talletussuojan piriin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Talletussuoja ). Lain mukaan tallettaja saa rahansa takaisin 20 päivän kuluessa.
Viime vuonna käytiin kiivasta poliittista keskustelua talletussuojan tasosta. Useat poliitikot vastustivat tilikohtaisen suojan korottamista nykyiseen 100.000 euroon. Korotus kuitenkin toteutettiin tämän vuoden alussa ja sen voi sanoa tulleen voimaan yhdennellätoista hetkellä. Suomessa on jo kerran suoritettu korvaus talletussuojarahastosta, kun pieni Sofia Pankki kaatui.
Velallisen ottama laina pankista on siis pankin saatava, jota pankki tai sen konkurssipesä tulevat perimään omalta velalliseltaan. Pankin selvitystilan yhteydessä on mahdollista, että velat järjestellään uudelleen. 1990-luvulla säästöpankkien velkasaatavat myytiin muille pankeille. Samalla asiakkuus siirtyi uuteen pankkiin.
Turvasatama puuttuu
Sijoitusten kannattavuutta on perinteisesti verrattu ns. riskittömään vaihtoehtoon, jona on pidetty valtioiden obligaatioita.
Sijoittajat ovat arvioineet, että verotusoikeuden omaava valtio pystyy kaikissa oloissa maksamaan velkansa. Kreikan velkakriisi on kuitenkin osoittanut, ettei se ole totta. Jo ennen tätä on koettu mm. Argentiinan velkakriisi 2000-luvun alussa. Tuolloin Argentiina jätti velkojansa nuolemaan näppejään kesken velkaselvittelyä, jota kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) johti.
Rahamarkkinoiden epävarmuuden ja sijoittajien keskinäisen kyräilyn takana on, ettei rahalle ole tällä hetkellä turvallista satamaa.
Luottoluokitus pettää aina
Rahamarkkinoiden käymistilaa lisää se, että sijoittajilla ei ole käytössään tarpeeksi tietoa. Luottoluokituslaitokset (http://fi.wikipedia.org/wiki/Luottoluokitus ) ovat tähän saakka määrittäneet riskitasot, joilla pankki, yritys tai valtio voi mennä konkurssiin. Kansainvälinen finanssikriisi kuitenkin opetti 2008, että luottoluokittajien tietoihin ei voi aina luottaa. Samaan sarjaan kuuluvat Euroopan unionin 2009–2011 toteuttamat pankkien stressitestit. Suurissa vaikeuksissa olevat eurooppalaispankit läpäisivät testit, koska testeissä ei mitattu pankin selviytymistä jonkin ylivelkaantuneen valtion maksukyvyttömyydestä.
Tällä hetkellä luottoluokittajat alentavat pankkien ja valtioiden riskiluokituksia hyvinkin herkästi, koska luokittajat pelkäävät oman maineensa tahriintumista. Se on johtanut tilanteeseen, jossa luokituslaitosten luotettavuus on asetettu kyseenalaiseksi.
