Tutkivaa dyykkausjournalismia

Innostuin toiseksi viimeisimmästä postauksestani niin, että päätin tarttua omaan haasteeseeni ja jatkaa tutkimusprojektia siitä mihin muinoin jäin. Aiheena on siis roskisdyykkaus ja tutustuminen kaupungin dyykkausmahdollisuuksiin! Hetken jo mietin, onko teema kerrassaan sopimaton, aivan liian likainen tai turhan irvokas, mutta rohkaisin mieleni ja päätin tunkea epäilykseni sinne missä goji-marja kasvaa.(eli aika kauas Itä-Aasian perukoille) Jos joku vetää herneet nenään, niin tukehtukoon tai hankkikoon nenänkaivuupihdit. On sitä ällöttävämpiäkin asioita maailmassa kuin biojäte. (Voin tehdä luettelon ko.asioista, jos joku vaatimalla vaatii)

Otaksuin monia ennakko-otaksumia ennen dyykkausreissuni suorittamista; 1) Monien kauppojen roskikset on todennäköisesti lukittu. 2) Monien kauppojen roskikset ovat todennäköisesti täynnä syömäkelpoista ruokaa ja käyttökelpoista tavaraa. 3) Täällä dyykkaus on huomattavasti tavallisempaa kuin Suomessa. 4) Dyykkaus ei ole laitonta, mutta monet kauppiaat eivät sitä suvaitse. Pisteet kotiin! Epäilykseni (ja muistikuvani vuodelta 2008, jolloin asuin ensimmäisen kerran Englannissa) osuivat napakymppiin.

Suoritin dyykkaustutkimusta kahtena iltana muutamilla tunnetuimmilla roskalaareilla. Käytän sanaa tunnetuimmilla siitä syystä, että kyseiset paljut tunnetaan laajalti opiskelijoiden ja muidenkin pienituloisten keskuudessa. Sana kiertää puskasta toiseen ja pikkulinnut laulavat. Eräs brittikaveri mainitsi ohimennen iltaa istuttaessa: "Siellä Co-opin roskiksilla käy aikamoinen kuhina." Ruokakauppa, Co-operative, kavereiden kesken Co-op sijaitsee asuntolamme alapuolella, joten matka ei ollut pitkä. Mutta kääntöpuolensa kaikella: Itseninolaamisenpelko kohosi potenssiin sata. Entä jos ohi kävelee tuttuja, meidän asuntolan asukkaita? Moikkaanko vai piiloudunko? Pitäisikö pukeutua tunnistamattomaksi? Huomasin epäluulojen matkustaneen takaisin Aasian perukoilta asti, joten tungin ne vaihteeksi biojätepussin uumeniin. Siitä keksinkin oivan peitetarinan: Olen vievinäni roskapussia kaupan roskalaareihin (vaikka meillä on asuntolan omatkin laarit...) ja samalla vähän tutkiskelen muiden säkkien sisältöä. Toimii!


Co-op osoittautui todelliseksi aarreaitaksi. Jotkut ovat olleet pahoillaan siitä, että laarit lukittiin pari kuukautta kaupan avaamisen jälkeen, mutta rohkea rokan syö: Kyllä sinne yksi kapea käsivarsi mahtui väliin! Aluksi vähän hirvitti mihin mömmöön tulenkaan tarttuneeksi tai millaista saastaa saan ihoni pintaan, mutta kaikki pelot osoittautuivat turhiksi. Säkit olivat kuivia sekä ulkoa että sisältä ja sisältö suoraan kaupan hyllyltä roskapusseihin lempattua tavaraa. Se oli juuri sitä mitä odotin, mutta en osannut odottaa lainkaan sitä! Minä näin roskalaatikon sisällön vain kymmenen senttimetrin kokoisesta raosta, mutta jo se näky riitti kertomaan totuuden: Yhdessä roskalaatikossa oli ainakin kymmenen jätesäkillistä elintarvikkeita!

Mukanani oli kolme suurehkoa kangaskassia, mutta enemmälle olisi ollut tilausta. Lapattuani kassit täyteen vedin hupun yli otsan ja hiippailin takaisin asuntolaan tutkimaan löydöksiäni. Mieletöntä! Haistoin pyykinpesuaineen sitruunaisen tuoksun ja oivalsin, että osa tuotteista oli heitetty pois niiden jouduttua kosketuksiin hajonneen pesuainepurkin kanssa. Helpotuin siitä tiedosta, että osa poisheitetyistä elintarvikkeista oli ehkä oikeasti ollut syömäkelvottomia. Minun löydöistäni KitKatin suklaasetti, vakuumipakatut kanankoivet ja juustoköntti tuoksahtivat pesuaineelle, mutta tiiviit pakkaukset takasivat sen, ettei ainetta ollut joutunut itse ruokiin. Koputan tähän väliin puuta. (Tiedätte mitä on tapahtunut, mikäli minusta ei ala pian kuulua)

***  ***   ***   ***   ***   ***   ***                                 Saalis --Suklaata mitä häh!
Seuraavana päivänä tein kierroksen lähikauppojen takapihojen kautta, mutta suureksi harmikseni lähes kaikki paikat olivat suljettuja tai roskalaarit syvällä maan uumenissa. Tästä voimme tulla vain kahteen johtopäätökseen: 1) Dyykkaajat ovat ei-toivottuja vieraita ja 2) Laareissa olisi mitä dyykata! Avoimia roskiksia löytyi vain harvakseltaan, mutta syömäkelpoista tavaraa näkyi laareissa vaikka millä mitalla (kun vaan olisi yltänyt kurkottelemaan siitä pienestä raosta, joka muodostui kettinkien väliin).

Tiesin asian laidan jo ennestään, mutta asian tiedostaminen konkreettisella tasolla on kuin veitsenvääntö haavassa. Mieleeni tulee oitis eläviä muistikuvia Bangladeshista, Kambodzasta ja Nepalista, joissa työskennellessäni olin päivittäin kosketuksissa nälästä ja ruoan puutteesta kärsivien ihmisten kanssa. Siellä ei puhuttu superfoodeista, karppauksesta tai vähärasvaisuudesta, saati syömäkelpoisen ruoan tuhoamisesta tai roskalaarien lukitsemisesta. Siellä puhuttiin nälästä, hädästä ja nälänhädästä. Paavo Lipposen sanoja mukaillen (pahoittelen virheellistä asiayhteyttä): "Meillä ei ole mitään hätää." Niin, meillä menee älyttömän hyvin, itse asiassa niin hyvin, että voimme syödä itsemme ennenaikaiseen hautaan ja heittää roskiin kaiken, mitä emme itse jaksa mättää.

Kuluttaja; Tee hyvä teko ja osta vain se minkä syöt. Jos ei uppoa, lahjoita jämät naapurissa asuvalle, kansaneläkkeellä kituvalle mummolle.

Kaupanalan immeinen; Tee inhimillinen ele ja lahjoita ylijämätuotteet eteenpäin. Tai hyvänen aika; jätä edes ne roskisten kannet auki!

 































Nepal; Katmandun slummi, 2010