Laitapuolenkulkijuus ei ole tartuntatauti

Kommentoi
Vietin juuri varsin tavallisesta poikkeavan iltapäivän parin kadunmiehen seurassa. Vanhempi herra huikkasi minulle puistonpenkiltä ja kysyi, pystyisinkö auttamaan häntä rahallisesti. Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä oikein en. Myönnän olevani perin nihkeä kerjäläisten tukija, enkä usko olevani ainut laatuani. Syyllisyydenpistos kirpaisee kyllä kerran jos kolmannenkin kävellessäni ohi minua kohti ojennetuista käsistä, mutta vaimennan sisäisen tikariniskun muistuttamalla itseäni tosiasioista: "Et voi tietää, minne raha menee. Kaljaan? Tupakkaan? Huumeisiin? Ei sinun roposesi ketään pelasta." Joku kuvailisi asennettani ehkä kyyniseksi, mutta minä kutsun sitä ennemmin rationaaliseksi ajatteluksi. Yhtä kaikki, kadun mies nukkuu parkkihallissa ja minä untuvapeiton alla. Siitä ei päästä yli, eikä ympäri.

Tällä kertaa päädyin -omaksi yllätykseksenikin- istumaan kyseisen miehen seuraksi puistonpenkille. Hän se sai minut havahtumaan. Kerrottuani, ettei minulla ole käteistä ja lisättyäni, että voisimme kyllä mennä yhdessä kauppaan ostamaan hänelle ruokaa, mies katsoi minuun ja sanoi: "Kiitos. Siitä että huomasit minut." Hän ei kommentoinut rahasta enää sanallakaan, saati ruokatarjouksesta. Mies taputti penkkiä ja pyysi minut rupattelemaan. Mikäpäs siinä, ajattelin minä, outolintu kun olen. "You are a strange girl," mies sanoi ja naurahti hyväntahtoisesti. Kuten kadulla elävät ihmiset yleensä, myös Paul puhui mielellään elämästään. Hän kääri hihansa näyttääkseen käsivarren mittaisen tatuoinnin, joka paljasti syyn hänen nykyiseen elämäntilanteeseensa. Tatuoinnissa oli päivämäärä ja vuosiluku; 2000. "Vaimoni kuoleman jälkeen mikään ei ole ollut kuten ennen," Paul sanoi hiljaa.
  

Kysyessäni hänen toiveistaan tulevaisuuden suhteen, Paul ei nähnyt pienintäkään toivonripettä. "Minulla ei ole halua, eikä mitään syytä lopettaa juomista. Olen menettänyt kaiken," hän totesi lyhyesti. Paul kertoi asuvansa toisinaan kuolleen vaimonsa äidin luona, mutta pääasiassa kadulla. Rahaa hän saa kerjäämällä, jos ja kun joku vippaa säälikolikon jalkojensa juureen. Yleensä ei vippaa. 65-vuotias Paul sanoi katuvansa syvästi menettämiään vuosia ja sitä, ettei tarttunut kaikkiin tarjolla oleviin mahdollisuuksiin ajoissa vaan kääntyi sen sijaan pullon puoleen. Hän huitoi oikealla kädellään ilmaa selkänsä taakse viitatakseen menneisiin aikoihin ja totesi: "Kauan kauan sitten minä olin ihan eri mies."

Siinä aikamme rupateltuamme paikalle käppäili toinen kadun mies, 30-vuotias Matt. Hänen tarinansa sai kyyneleet puskemaan silmiini ja vaivoin sain pideltyä tunteeni kurissa. Matt on elänyt kaduilla 11-vuotiaasta saakka ja käynyt juuri ja juuri ala-asteen loppuun. Hän riitaantui vanhempiensa kanssa jo pikkupoikana, eikä sen koomin ole välittänyt koulutuksesta, työelämästä puhumattakaan. Viimeiset kahdeksan kuukautta hän on asunut Bournemouthin kaduilla läpi kylmimpien talviöiden ja syyskausien. "En ole vaihtanut vaatteitani kertaakaan tänä aikana, enkä käynyt suihkussa," Matt myönsi häpeillen. "Minä haisen tosi pahalle."

Kaupungin laidalla sijaitsee asunnottomien talo (hip hip hurraa!), jonka toimintaperiaatteet tosin vaikuttavat yhdeltä suurelta vitsiltä. Yksi yö puhtaissa lakanoissa kustantaa 3,30 puntaa! (Mikä läppä: kolme kolmekymmentä!) Hinta on noussut vuoden alusta 1,3 punnalla ylöspäin, ikään kuin palvelu olisi parantunut. Mitä vielä! Talossa tarjotaan yksi ruoka, josta ei Mattin sanojen mukaan edes tiedä, mitä se on. Aamulla henkilökunta potkii yöpyjät pihalle kello 7.00, sharp. Kaiken lisäksi joku neropatti on kehittänyt oikein riemastuttavan systeemin asunnottomien kiusaksi. Jokaisen talossa yöpyvän ihmisen täytyy nimittäin kuulua jäsenrekisteriin ja omistaa membership card. Anna mun kaikki kestää! Nauroin, vaikka itketti.


Kaikesta huolimatta Matt tekee kaikkensa päästäkseen taloon edes yhdeksi yöksi. "Tänään olen kerjännyt koko päivän ja tienannut 7 penceä (10 senttiä)." Jotkut ihmiset sylkevät Mattin päälle ja osa käyttäytyy jopa väkivaltaisesti tämän anellessa almuja, mistä johtuen hän on tullut entistä varovaisemmaksi. "Viime yönä minut hakattiin, kun olin nukkumassa parkkihallissa," hän kertoo ja näyttää mustelmiaan.

Matt ei ole syönyt kuuteen päivään ja nälän aiheuttamat oireet paistavat hänen kasvoiltaan. Katse on kaukainen ja hapuileva, vaikka hän ei ole juonut pisaraakaan alkoholia. "Minä en juo. Haluaisin vaan ruokaa," hän sanoo. Kadun toisella puolella kävelee juuri aasialainen liikemies, joka kippaa purkillisen nuudeleita suuhunsa samalla kun kiirehtii eteenpäin salkku kainalossaan. Matt seuraa miestä katseellaan ja toteaa: "Voi kun voisin olla tuo mies." Minulle tulee väkisinkin mieleen nämä kiihkeät ravitsemuskeskustelut ja parempiosaisten (meikäläisten?) supertärkeät jahkailut nuudeleiden ja pottujen ravintoarvoista. Onhan se toki tärkeää, siksi minäkin alaa opiskelen. Ravitsemus on ehkäpä yksi merkittävin tekijä sairauksien hoidossa, niiden ehkäisyssä ja optimaalisen terveydentilan saavuttamisessa. Mutta toisilla ei ole varaa valita.

Matt kertoo saaneensa monensortin diagnoosia, skitsofreniaa, ADHD:ta, masennusta ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kuten asiaan kuuluu, myös lääkityskoktaili on kohdillaan. "Mutta minä lopetin kaikki lääkkeet. Haluan vaan pois täältä," Matt sanoo ja katsoo minua silmiin. Niistä ei välity mitään. Ei tunteen tunnetta, vain mykistävä, sanaton, kuolemanhiljainen tyhjyys. Olisiko minun pitänyt kertoa Mattille, että tämän kannattaisi harkita B3-vitamiinilisää (käytetään skitsofrenian hoidossa), sekä sinkkiä ja seleeniä ja lisäksi vähentää sokerin ja hiilihydraattien saantia, koska ne, jos jotkut, saattavat pahentaa skitsofrenian oireita? En tullut maininneeksi. Jostain perin kummallisesta syystä.


Paul pyysi Mattia hakemaan itselleen kaljan lähikaupasta. Hän kaivoi muutaman killingin taskunsa pohjalta ja ojensi ne Matt´ille. Minä lähdin samaa matkaa, alkoi tulla vilu. Matkalla kaupalle Matt paljasti minulle salaisen unelmansa, joka piilee elämänhaluttomuuden ja ahdistuskuoren alla. "Minä haluaisin räppäriksi," hän totesi ilmekään värähtämättä. Täysin odottamatta hän alkoi räpätä Eminemiä siinä kävellessämme, enkä voinut olla hymyilemättä. Matt oli kuitenkin niin vakavissaan, että minä vedin suuni suppuun ja saatoin vain kehua ja kannustaa häntä uralla eteenpäin. Kaupan ovella hän toivotti minulle hyvää elämää ja halasi minua pahoitellen likaisuuttaan. En keksinyt järkevää sanottavaa, joten käskin pitää huolta itsestään ja kaivoin kukkarostani kolme kolmekymmentä. Jäin pohtimaan: Olisiko kuitenkin pitänyt koukata luontaistuotekaupan kautta?

Paul kiitteli minua toistamiseen sanoen, että pelastin hänen päivänsä tulemalla juttelemaan. Hän totesi, että ihmiset eivät noteeraa niitä, jotka ovat tuhonneet elämänsä ja jotka eivät saa itseään ruotuun. "Olemme pelkkää roskaa," hän lausahti tyynesti. Ennen lähtöäni Paul antoi vielä matkaevääksi muutamia isällisiä elämänohjeita: "Maailma on sinulle avoinna, kaikki portit ovat auki. Tee sitä mistä unelmoit, ole oma ihana, kaunis ja täydellinen itsesi. Älä lannistu, koska elämä ei koskaan ole helppoa." Nämä sanat haluan jakaa teidänkin, lukijoideni kanssa. Pitäkää huolta itsestänne ja kaverista siinä pelkääjän paikalla.


Kommentit

Osallistu keskusteluun

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
  • Kirjoita rakentavasti, asiallisesti ja keskustelua edistävästi.
  • Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistettuja asiattomuuksia.
  • Älä levitä huhuja tai valheita.
  • Käytä asiallista ja hyvää kieltä, älä kiroile.
  • Älä yllytä rikokseen tai väkivaltaan.
  • Älä laita viestiisi linkkejä laittomaan tai epäasialliseen materiaaliin.
  • Älä mainosta.
  • Älä käytä ylipitkiä lainauksia. Jos lainaat jotain toista kirjoittajaa tai sivustoa, mainitse lähde.