Jyrki Kataisen johdolla neuvottelut hallitusohjelmasta käytiin perinteiseen työmarkkinatapaan. Perinteinen työmarkkinatyyli tarkoittaa sitä, että jos tosiasiat estävät sopimukseen pääsyn, tosiasioita sovitaan muutettavaksi.
Työmarkkinoilla on pakko sopia ennemmin tai myöhemmin, sillä muuten työt pysähtyvät ja yritykset menettävät rahaa. Hallitusneuvotteluissa sellaista pakkoa ei ollut.
Suuri virhe oli pakottaa hallitusneuvottelijat tappamaan kolmisen viikkoa aikaa, jolloin kirjallisesti lahjakkaiden poliitikkojen tuotos on 90-sivuinen hallitusohjelma. Se pursuaa erilaisten kansalaisjärjestöjen toiveita, haaveita ja unelmia kuin ylikoristeltu joulukuusi.
Niistäkö virkamiesten nyt pitäisi valmistella strategioita, lakipohjia ja toimenpidesuunnitelmia? Siihen ei riitä edes kaksi hallituskautta.
Hyvänä tapana on ollut – itsekin olen ollut mukana neljän hallituksen taustapeleissä – että valtiovarainministeriön arvio taloudesta on pohjapaperi, jota ei äänestämällä muuteta.
Varsinkin Lipposen ja Vanhasen hallitukset luottivat virkamiesten arvioon. Nyt se ei kelvannut kenellekään.
Kerran aikaisemminkin, Holkerin hallituksen valmistautuessa vuoden 1991 eduskuntavaaleihin, hallitus tilasi valtiovarainministeriöltä parannellun version talouden kehitysarviosta. Kansantalousosaston virkatyönä valmistelema oli ministereiden mielestä liian synkkä ja olisi avittanut oppositiota.
Hallitus saikin pyytämänsä, mutta eihän 1990-luvun lama hallituksen vaatimuksesta väistynyt. Ja sen laman suomalaiset muistavat ikänsä.
Yksikään asiantuntija ei näytä uskovan, että Suomen velan kasvu hallitusohjelman keinoilla taittuu. Mitäpä me olemme kreikkalaisia arvostelemaan, kun samanlaista itsepetosta haluamme tehdä.
Hallitusohjelmassa uskotellaan, että esimerkiksi harmaan talouden torjunta tuottaa jo ensi vuoden alusta lähtien 300 miljoonaa euroa lisää verotuloja. Jos se niin helppoa olisi, eiköhän tuplata toimenpiteet.
Ja samaan hötäkkään lasketaan, että valtion velkaantumistarve vähenee, kun pankeilta kerätään 170 miljoonan euroa Valtionkonttoriin sulkutilille tulevien pankkikriisien varalta. Yhtä hyvin olisi voitu päättää, että kaikki eläkerahastojen varat käytetään valtion velan vähentämiseen.
Turvavyökseen hallitus päätti, että velkaantuminen pidetään enintään yhden prosentin suuruisena bruttokansantuotteesta. Se edellyttäisi näillä luvuilla noin 5 prosentin vuosittaista bkt:n kasvua. Niin hullua ei kukaan uskalla ennustaa.
Henkilövalinnoista merkittävin olikin Jutta Urpilaisen nimittäminen valtiovarainministeriksi. Uskon, että hänelle selviää muutamassa kuukaudessa, millaista itsepetosta hallitusneuvottelijat toteuttivat.
Talouden pohja on todellisuudessa aivan muuta kuin mitä hallituksen ”työmarkkinamenetelmin” on sovittu. Siksi hän on myös uskottavin kertomaan, mitä tällainen ikävä todellisuus tarkoittaa suomalaisille veronmaksajille.
