Viikonvaihteessa päättyvissä vaaleissa on harrastettu estotonta populismia, kansansuosion tavoittelua poliittisen kentän vasemmalta laidalta oikealle.
Se on ymmärrettävää, eikä oikeastaan mitenkään paheksuttavaa, sillä sivistyssanakirjankin mukaan populismin yhtenä tavoitteena on tavalliseen kansaan vetoavalla tavalla paljastaa yksinkertavilla iskulauseilla vakiintuneen vallankäytön epäkohtia.
Vaalien jälkeisen hallituksen erityinen ongelma on selittää kansalle, miksi kaikki ei toteudukaan sillä yksinkertaisella tavalla, jota populistisissa vaalipuheissa luvattiin.
Useat varmasti tunnistivat populismin perussuomalaisten puheista, vaatimuksista hylätä modernin taiteen, kehitysavun ja velkaantuneiden EU-maiden rahoitus.
Mutta samanlaista populismia oli pelottelu suomalaisen hyvinvointivaltion alasajosta, vaatimukset korvata ydinvoima kotimaisella uusiutuvalla energialla, lupaus 100 000 uudesta työpaikasta seuraavalla vaalikaudella ja puheet siitä, että talouskasvu hoitaa valtionvelan, eikä mitään menoleikkauksia tarvitse tehdä.
Helpointa on kumota talouteen ja hyvinvointiyhteiskunnan alasajoon liittyvä populismi. Julkiset hyvinvointimenot ovat Suomessa korkeammalla kuin koskaan itsenäisyyden aikana.
Vuonna 2009 käytettiin 56 prosenttia bruttokansantuotteesta julkisiin tehtäviin. Suurin erä oli tulonsiirrot kotitalouksille (21 %) ja toiseksi suurin sosiaali- ja terveyspalveluiden menot.
2000-luvulla julkiset menot ovat kasvaneet vajaan viidenneksen ja vuodesta 1980 lähtien yli kolmanneksella. Kaikkein nopeimmin ovat lisääntyneet tulonsiirrot perheille, ne ovat nelinkertaistuneet vuodesta 1975 ja kaksinkertaistuneet vuodesta 1990.
Museot, teatterit ja työväenopistot, urheiluhallit ja kirjastotkin ovat saaneet 2000-luvulla merkittäviä korotuksia määrärahoihinsa. Kansantuote on kasvanut sinä aikana paljon hitaammin.
Julkisten menojen suhde kansantuotteeseen onkin Suomessa noussut reippaasti nopeammin kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Euroopan teollisuusmaissa. Kansanedustajat ovat siis olleet hyvin höveleitä rahan jakajia.
Julkiselta sektorilta palkkaa sai vuosi sitten yli 600 000 työntekijää. Luvussa on mukana kunnat. Vain valtio on vähentänyt työvoimaa, mutta sekin on osittain seurausta palveluiden ulkoistamisesta eikä palveluiden lopettamisesta.
Julkisen sektorin työvoima on nelinkertaistunut 1950-luvun alusta. Yksityinen sektori sen sijaan työllistää vähemmän ihmisiä kuin tuolloin. Mistään yövartijavaltiosta on siis turha puhua.
Hyvinvointivaltio voi siis hyvin, eikä mitään merkkejä sen alasajosta ole näkyvissä. Raimo Sailas onkin sanonut, että kun sana hyvinvointivaltio lausutaan, kansalaisen tulee kumartaa ja ottaa lakki pois päästä.
Sen sijaan hyvinvointivaltion rahoitus on vaikeuksissa, sillä näitä palveluita ei voi rakentaa jatkuvan velanoton varaan. Myöskään lupaukset siitä, että talouskasvu hoitaa julkisen velan, eivät pidä paikkaansa.
Verotusta kiristämälläkään ei rahoitusta pystytä hoitamaan eikä velkaa poistamaan. Ne ovat pahimman luokan populismia, jolle ei ole ominaista edes terve kritiikki valtaapitäviä kohtaan. Tämän rinnalla puheet maahanmuuttajista, kehitysavusta ja nykytaiteen inhoamisesta ovat pientä populismia.
