Ohivilistävä elämä

Olen viimeaikoina ollut lähes varma, että joku on alkanut pikakelata aikaa. Viime viikolla postiluukusta tipahti joulumyynnin esite, vaikka luulin vasta tehneeni kalenterimerkintöjä elokuun kohdalle. Toisena aamuna kirkaisin kovaa verhoja avatessani, kun maa oli yön aikana muuttunut kauttaaltaan valkoiseksi. Missä vaiheessa edes marraskuu vaihtui?

Toista se oli ennen.

Lapsena kesä tuntui ikuisuudelta. Päivät olivat pitkiä ja viisarit maleksivat etanavauhtia, etenkin ennen kouluun lähtöä. Elämä oli yhtä pitkää lumista pulkkamäkeä ja ikuista omenapiirakkaa ja auringonpaistetta rannalla.

Sanontahan kuuluu, että aika menee nopeasti kun on mukavaa. Lapsena aika hupeni liian äkkiä kuitenkin vain lauantaikarkkipussin kohdalla. Ei elämäni tätä nykyä yhtä ilotulitusta ole, mutta silti aika ei ole koskaan vilistänyt vastaavalla vauhdilla.

Ajan ripeytymiseen on syynä todennäköisesti alituinen kiire. Viikolla on kiire kouluun, töihin, bussiin, kauppaan, keikalle ja zumbaan. Yhä useammin viikonloppu yllättää takavasemmalta totaalisesti. Mutta ennen kuin ehdit päästä edes viikonlopun makuun, huomaatkin virittäväsi herätyskelloa jo maanantaiaamulle valmiiksi.

Mihin se aika oikein rientää?

Ystäväni epäili, että ajantajun nopeutuminen johtuu vanhenemisesta. Tein pientä empiiristä kyselyä aiheesta. Loppupäätelmäksi jäi, että ystäväni oli aivan oikeassa.

Alkoi ahdistaa. Tätä menoahan tipun Pendolino-elämäni kyydistä ennen kuin olen täyttänyt kolmekymmentä.

En silti trendikkään kiireetöntä slow-lifeakaan jaksaisi. Tyhjä kalenteriviikko merkitsisi minulle täydellistä turhautumista.

Aion ottaa tulevat joululehtiset, lähestyvät deadlinet ja hupenevat vuorokaudet vastaan niin hitaasti kuin pystyn.

Elämä on liian lyhyt ainakin kiireen murehtimiseen.

Sara Kärpänen

Kirjoittaja on omistanut rannekellon viimeksi 1.luokalla