Äitejä ja jumalia

Maija-Liisa Nyman pohtii uudessa Äidiltä-kolumnisarjassa lapsiperheen arkea.

Lapseni on surullinen, koska ei osaa. Hän katselee vieressä, kun toiset tekevät, yrittää ja turhautuu. Luonnollista kehitystä, mutta minä olen nyt suuren haasteen edessä. Haluaisin opettaa hänet puhaltamaan.

Kaikki alkoi voikukka-aikaan. Sieppasin muutaman hattarapään heinikosta ja puhalsin höytyvät matkaan. Tyttö oli ihastuksissaan. Hän poimi minulle lisää puhallettavia ja sitten tietysti halusi puhaltaa myös itse. Hän laittoi huulensa raolleen, mutta hahtuvat eivät lentäneetkään!

Sitten olimme kavereilla kylässä ja pihalla puhalleltiin saippuakuplia. Ihania, isoja palloja. Tyttöni ikätoveri puhalsi taitavasti, ja tietysti myös meidän neiti halusi puhaltaa. Hän pisti taas huulet raolleen, seistä nökötti saippuakuplatikku suunsa edessä, mutta yhtään palloa ei syntynyt.

Kaksivuotissynttäreihin mennessä hän oli kuullut Marjamittuisen metsäjutun jo niin monta kertaa, että hänellä oli puhaltamiseen tuore näkökulma. ”Puh”, hän sanoi kynttilöille. (”Ja puh hän pyysi ja tietenkin minä puhalsin suun takaisin.”)

”Puh”, hän sanoi sittemmin myös saippuakuplille – ja painoi päänsä syliini siliteltäväksi, kun ei vieläkään onnistunut. Niin monta yritystä!

Yritin selittää, mutta miten puhaltamisen selittäisi? Yritin näyttää, mutta miten sen näyttäisikään? Huulet törrölle, keuhkoista ilmaa ja sieltä se ilma tulee suun kautta ulos ja liikuttaa hahtuvia, kynttilöitä ja kuplia.

Totesin, että tämä on vähän sama juttu kuin Jumalan kanssa. En osaa selittää, en voi näyttää.

Yhtenä iltana lapsi nimittäin kysyi iltarukouksen jälkeen, että kuka se Jeesus on. Olin jo arvannutkin, että kysymys oli tulossa. En silti oikein tiennyt, mitä sanoa.

”Jumalan poika”, vastasin. ”Kuka se Jumala on?” hän kysyi. Olisin tietysti voinut vastata, että Jeesuksen isä, mutta se ei olisi ollut erityisen aikuismaista käytöstä. Mietin ja sanoin: ”Jumalaa ei voi nähdä, mutta Jumala on sellainen tyyppi, joka pitää huolta meistä kaikista.”

Vastaus oli tytön mielestä riittävä. En tiedä, uskooko hän sen kummemmin Jumalaan, mutta hän ei epäile minua. Äitihän auttaa, kun hän ei osaa. Äiti lohduttaa, jos ei suju. Äiti puhaltaa pipit ja pahat mielet ja saippuakuplat.

Molemmat ovat tärkeitä taitoja: uskominen ja puhaltaminen. Kaksivuotiaalle riittää kuitenkin vielä, että uskoo äitiin. Ja että äiti osaa puhaltaa.

Kirjoittaja on hiljattain äitiyslomilta töihin palannut toimittaja ja kahden pienen äiti

Uudessa Äidiltä-kolumnisarjassa pohditaan lapsiperheen arkea, sen iloja ja suruja. Mistä lapsiperheisiin liittyvistä aiheista kaipaisit keskustelua tai toivoisit meidän kirjoittavan? Voit osallistua keskusteluun joko kolumnin kommenttiosiossa tai lähettää vinkkejä osoitteeseen silja.tenhunen@lehtiyhtyma.fi.

Written by:

Maija-Liisa Nyman

Ota yhteyttä