Carpe diem

”Ajattele kuinka siistiä olisi olla nyt Lontoossa”, huokaisi Pariisissa asuva ystäväni vieraillessaan Suomessa.

Olen itse toistellut ”ajattele jos nyt olisi” -mantraa tämän loputtomalta tuntuvan talven aikana ties kuinka monta kertaa.

Listalle kelpaisi luultavasti mikä tahansa maailmankolkka, jossa olisi edes pilkahdus aurinkoa tai piirun verran enemmän jännitystä kuin helmikuisen harmaassa Suomessa.

Latinankielinen sanonta ”carpe diem” on tatuoitu varmaan yhden jos toisenkin festivaalieläimen iholle muistoksi hetkessä elämisen ilosta.

Hetkessä olisi ihana elää aina, mutta arkena se tarkoittaa usein kauppalistan päivittämistä tai spontaania siivousurakkaa.

Siksi mieli kaipaa jatkuvasti johonkin muualle, vaikka kotona kaikki olisikin hyvin.

Tietysti maanantai olisi maanantai, missä tahansa sitä eläisi: olisi herättävä, syötävä, tehtävä jotain töitä, tavattava tuttuja, pestävä hampaat ja mentävä nukkumaan.

Mutta mielikuvissani joisin aamucappucinon ihmisvilinän keskellä, heräisin auringonsäteisiin lumiauran kolinan sijaan ja kirjoittelisin huolettomasti vilkkaiden päiväkahvittelujeni lomassa.

Ilmassa olisi enemmän naurua, päivettyneitä ihmisiä, värejä ja uusia tuttavuuksia. Niin kuin ulkomailla aina.

Kroonista levottomuutta voisi mielestäni jo kutsua kansantaudiksi, ainakin jos seurailen omaa lähipiiriäni. Kohteita keräillään kuin päiväkirjamerkintöjä: talvi Thaikuissa, pidennetty viikonloppu Pariisissa, kuukausi Goalla ja kevätbreikki Berliinissä.

Paikkoja ja kaupunkeja, jotka tuntuvat enemmän kodilta, kuin oma postiosoite.

Vaikka voi harmaasta massastakin haravoida helmiä. Viime viikolla päivä piteni taas vähän, kevätaurinko lämmitti ihoa, muistin taas kuinka mahtavia ystäviä minulla on ja kehittelin syksyn varalle lisää suuria suunnitelmia.

Aika tavallista, mutta aika mukavaa sittenkin.