Oletko koskaan joutunut olemaan ilonpilaaja?
Se, joka kesken riehakkaiden bileiden korottaa anteeksipyytävästi ääntään, ja huomauttaa, että käynnissä oleva meno, niin hauskaa kuin se onkin, on samalla myös luvatonta, typerää ja tuomittavaa?
Ei mikään herkkuhomma.
Todistin ilonpilaushetkeä pitkästä aikaa viime viikolla.
Huomasin ilonpilaajan saapumisen minuutteja ennen kuin varsinainen katkaisu tapahtui. Hän avasi suunsa muutamaan kertaan, ei pihaustakaan.
Hän keräsi rohkeutta, vaikka oli oikealla asialla ja oikeutettu toimimaan. Minun teki mieli rynnätä apuun ja rohkaista.
Käynnissä oli kivat kellarikemut, kun tuli viimein käsky hajaantua. Kourallinen aikuisia ihmisiä ei protestoinut, vaan muuttui kilteiksi postimerkinkeräilijöiksi, jotka marssivat sievässä järjestyksessä toisaalle jatkamaan.
Ihmettelin, miten helposti kaikki sujui. Kukaan ei jäänyt ruikuttamaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Kukaan ei vaatinut saada viisi minuuttia lisäaikaa tai ehdottanut kiristävän pipon löysäämistä.
Ilonpilaajan sävy ei ollut ilkeä tai käskevä, vaan pikemminkin huomauttava ja kiltti. Mutta sellaisiahan ilonpilaajat ovat. He ajattelevat meidän kaikkien parasta, ja sepäs heissä eli meissä onkin niin ihanaa ja ärsyttävää.
Aina ilonpilaaja ei ole saanut samanlaista kohtelua.
Lapsuudessa vaarallisia leikkejä heikolla äänellä kritisoinut uikuttaja sai lähinnä nössön maineen. Häntä ei enää seuraavalla kerralla pyydetty mukaan.
Vaikka jonkun jalka olisikin murtunut puiden oksilla kiipeillessä, ei kukaan muistuttanut että ”sehän sanoi ettei meidän kannata pelleillä”. Ilonpilaajan puolelle ei koskaan virallisesti astuttu, vaikka neuvojen avulla olisikin säästytty tulipalolta.
Ehkä aikuisuuden kynnyksellä ylpeys väistyy ja meihin kaikkiin muuttaa pieni ilonpilaaja, ja siksi tottelemme kainoja ehdotuksia. Tuo värisevä-ääninen tyyppi ymmärtää kaltaisiaan, vakavoituu tarpeeksi vakavalla hetkellä ja kunnioittaa pyyntöjä, jotka alkavat sanoin ”anteeksi, mutta”.
Kirjoittaja symppaa ilonpilaajien vaativaa osaa.