Koira on surussaan ihmistä fiksumpi

En voi väittää kadehtivani koiria.

Päivien täyttäminen läähätyksellä, säilykeruoalla, löntystelyllä ja jatkuvalla puolinukkumisella ei varsinaisesti houkuta, mutta yhden asian koirat ovat tajunneet ihmisiä paremmin. Koirat ovat surussaan meitä huomattavasti järkevämpiä.

Törmäsin hiljattain kirjailija Douglas Couplandin ajatukseen siitä, että koirien elämässä on vain preesens.

Niille on aivan sama, onko omistaja kaupassa viisi minuuttia vai viisi päivää – ne tuntevat vain surullisen hetken tässä ja nyt.

Ihminen sen sijaan kykenee kärsimään lineaariseen aikaan levittäytyvää surua. Ihminen on itse asiassa ainoa eläin, joka kasaa suruaan ja vieläpä saattaa muistella sitä aktiivisesti. Ihminen voi itkeä vanhojakin itkuja, vaikka nykyhetkessä kaikki olisikin hyvin.

Ei kuulosta mielestäni kovinkaan fiksulta.

Surun lineaarinen käsittely johtuu tietysti tavastamme käsitellä elämää.

Olemme vangittuja tulkitsemaan elämäämme tarinana, eräänlaisena jatkumona, ja vaikka kuinka naistenlehden elämäntapaopettaja kehottaakin elämään hetkessä, emme sanan varsinaisessa merkityksessä siihen koskaan täysin pysty.

Hetkessä elämisen sijaan pitäisikin alkaa opettaa hetkessä suremista, sillä kyllähän iloa kannattaa jatkaa hetkeä pidemmällekin. Surun sen sijaan voisi suosiolla jättää yhden illan jutuksi.

Tavassa nähdä elämä tarinana ei tietysti ole mitään vikaa, mutta suru tulee puseroon väistämättä siinä vaiheessa, kun oma tarina ei tunnukaan mukavalta.

Kuka nyt jaksaisi lukea kirjaa, jossa ei ole minkäänlaista logiikkaa ja samat tapahtumat toistavat itseään joka sivulla?

Ihminen on oman elämänsä dramaturgi, joka hermostuu, jos draaman kaari ei miellytä. Pieleen mennyttä kohtausta hän ei koskaan kokonaan unohda.

Lohdullista tässä kärsimysnäytelmässä on tietysti se, että lineaarinen tunne-elämämme käsittää myös hyviä muistoja.

Koira tuskin surunsa kourissa pystyy muistamaan kuuden vuoden takaista onnentunnetta, ja sen avulla tsempata itsensä kyynelten sijaan hymyilemään.

Sinä ja minä pystymme siihen.

ANNA BROTKIN

Kirjoittaja ei luopuisi muistoistaan vahvemman preesenskokemuksen vuoksi.

Written by:

Toimitus

Ota yhteyttä

Kommentit

Osallistu keskusteluun