Uusi vuosi ei ole missään nimessä suosikkijuhlani.
Ihmisistä tulee omituisen melankolisia aina vuodenvaihteen aikaan, vaikka ylevä tarkoitus olisi kai hassut pahvihatut päässä soittaa torvia ja halailla kavereita.
Vuodenvaihteessa moni kääntää kaiken ylösalaisin: itketään edellisvuoden surut uudestaan, ja jos olikin sattunut olemaan harvinaisen iloinen vuosi, niin sitten itketään sitä, että se ilo on nyt ohi ja horisontissa näkyy vain harmaata savua.
Useammin kuin kerran olen nähnyt mielensä pahoittajia uuden vuoden pirskeissä. Havaittavissa on usein myös pientä paniikkia siitä, että missä se parempi vuosi nyt viipyy.
Miksei se ala heti, miksei vuodenvaihde tuo mukanaan jotain ultimaattista muutosta?
Suurin syy tähän angstiini lienee siinä, että vihaan kaikenlaista nostalgiaa ja taaksepäin haikailua.
Menneiden muistelu ei paljon lämmitä jos kädet on kohmeessa ja raketit ei syty. Se, että eilen tai joskus viime vuosikymmenellä oli kivaa ei kanna kovin kauas. Nykyhetkessä on sitä paitsi rutkasti hauskempi elää, mutta uutena vuotena on kuin lupa mässäillä nostalgialla ja haaveilla tulevasta. Muutaman viikon päästä tajuaa ettei mikään ole muuttunut: se yksi yö ei ollutkaan avain parempaan elämään vaan on keksittävä jotain muuta.
Monelta tammikuuahdistuksen kourissa kärvistelevältä ihmiskohtalolta vältyttäisiin, jos yhtä vuorokaudenvaihdetta kohtaan ei asetettaisi niin kohtuuttomia odotuksia. Niitä tulee vuodessa vielä 364 lisää.
Yhdestä asiasta olen kaiken marmatuksen alla kiitollinen: vuoden vaihtuminen paljastaa kumpaan suuntaan katsot, menneeseen vai tulevaan.
Toivottavasti se saa myös tajuamaan, että eteenpäin tuijottaminen on hauskempaa kuin taaksepäin vilkuilu. Ei tule niskakaan niin kipeäksi ja törmäysriski vähenee.
Anna Brotkin
Kirjoittaja on jo kohdannut yhden uuden vuoden lupaustaan ennakkoon suorittaneen ihmisen.