Esikuvia

05.03.2010 12:55

Valtteri Jokinen

”Jaaaaanneeeee Ahoneeeeen tulee ja hyppää 400 metriiii”, kajahti pikkutytön suusta viikko sitten, kun hän laski pulkalla pieneltä lumikasalta kotimme edustalla pari tuntia ennen olympialaisten mäkihypyn normaalimäen kilpailua.

Itsekin muistan helposti ajan, kun esikuvia haettiin menestyneistä urheilijoista ja mikä onkaan täydellisempi aika roolimallien etsimiselle kuin olympialaiset. Me kaikki tarvitsemme omat esikuvamme, jotta jaksamme tarpoa täällä pohjoisen lumihangissa.

Välissä tuntuu kuitenkin siltä, että ansioituneet suomalaiset huippupenkkiurheilijat nauttivat enemmän siitä, että saavat parjata kaikkensa antaneita huippu-urheilijoita kuin että tukisivat ja auttaisivat heitä kohti menestystä.

Julkisen nöyryytyksen valmistelu aloitetaan usein jo hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Median hehkutuksen ja paineiden luomisen myötä urheilijalta odotetaan täydellistä onnistumista ja yli-inhimillisiä tekoja.

Lopulta käy niin, että arvokilpailumitalia pidetään itsestäänselvyytenä. Jos kaikki osuu nappiin ja kotiin tuomisena on muutakin kuin hikisiä vaatteita, riittää selkään taputtelijoita joka lähtöön. ”Me voitettiin kultaa”, toteaa sohvaperuna toiselle.

Mutta jos kaikki ei menekään putkeen, kääntävät samat selkään taputtelijat takkinsa ja aloittavat halveksuvan naureskelun.

On mielenkiintoista, että iltapäivälehtien toimittajat jakavat urheilijat leijoniin ja lampaisiin yhden suorituksen perusteella. Harvoin muistetaan, miten paljon työtä urheilija on joutunut uransa aikana tekemään.

Toisaalta niitä ohjeita ja kommentteja on helppo jakaa, jos ei ole koskaan elämässään joutunut pistämään itseään kunnolla likoon. Silloin ei voi ymmärtää, mitä menestyminen vaatii.

Olisi hienoa kirjoittaa tätä kolumnia ja samalla valaista, miltä urheilijasta tuntuu seistessä numerolappu rinnassa olympialaisissa odottamassa omaa suoritusvuoroa.

Tuo kokemus odottaa minun kohdallani vielä vuoroaan. Ehkäpä kahdenkymmenen vuoden työ palkitaan ja parin vuoden kuluttua tilanne on toinen.

Aika näyttää tuomitaanko minut silloin leijoniin vai lampaisiin.

Niin ja se pikkuyttö - hän laski tuon normaalimäen kilpailun jälkeisenä päivänä samaa mäkeä samalla pulkalla ja huusi: ”Jaaaaaaanneeeeee Ahoneeeeeen hyppää ja voittaa olympiakultaa”

Onneksi lapset eivät hylkää esikuviaan, vaikkei suksi ihan joka päivä luistaisikaan.

Kirjoittaja on maajoukkuejudoka ja edustaa Riihimäen Judoseuraa

Keskustelua aiheesta

Keskustelupalstalle ei voi toistaiseksi jättää uusia viestejä perjantain klo 16:n ja maanantain klo 8:n välisenä aikana.